𝚂𝙰𝚅𝙴 𝙼𝙴

𝓯𝓲𝓿𝓮 × 𝓻𝓲𝓴𝓴𝓸𝓾𝓽𝓾𝓷𝓾𝓽

Istuin New Yorkin yleiskirjaston suuressa lukusalissa.

Kirjasto oli suuri, vanhanaikainen ja todella hieno rakennus, joka oltiin rakennettu vuonna 1895. Seinät olivat kiveä, korkeasta katosta roikkui monia kymmeniä kristallikruunuja ja lattia oli kiiltävää marmoria. Auringonvalo oli hetki sitten paistanut suurien ikkunoiden läpi lukusaliin, mutta illan myötä aurinko laski horisontin taakse.

Huokaisin syvään ja suljin opiskelukirjani pöydällä. Alkoi olla myöhä, eikä New Yorkissa ollut kovin turvallista iltaisin. Pakkasin kirjat laukkuuni ja nousin ylös hiljaa, sekä työnsin tuolin pöydän alle. Salissa oli enää parikymmentä ihmistä, ja lukusalin valaistus oli himmeä sekä tunnelmallinen pienten pöytävalojen ansiosta. Vain pari kristallikruunua olivat päällä.

Avasin vaivalla kirjaston raskaan oven auki ja astuin pimeälle kadulle. Lähdin kävelemään kohti metroasemaa varuillani. Välillä ohitseni huristeli autoja, jotka kiilsivät katuvalojen alla.

Astelin alas portaita metrolaiturille. En nähnyt juuri ketään asemalla, ja vastaan tuli vain yksi nainen, jolla oli kiharretut hiukset ja suuri karvatakki. Nojasin radan viereiseen tolppaan ja katsoin ympärilleni. Näin kaksi poikaa tupakoimassa seinään nojaten. Joku koditon henkilö nukkui nurkassa. Isä ja tytär seisoivat radan vieressä käsikädessä.

Kuulin metron korvia viiltävän äänen kaukana tunnelissa, kunnes oranssi vehje kiisi tunnelista esiin asemalle ja pysähtyi. Ovet lensivät auki ja ihmisiä virtasi ulos. Tähän aikaan monet aikuiset tulivat töistä kotiin. Astuin sisään metroon ja istuin alas penkille tyytyväisenä. Siitä oli pitkä aika, kun viimeksi sain istumapaikan metrossa.

Metro lähti liikkeelle. Koska tämä ei ollut tavallinen reittini kotiin, sain nähdä uusia paikkoja. Metro nimittäin nousi maan pinnalle ja ylös kerrostalojen päälle. Nautin korkeasta näkö alasta. Näin täältä merelle asti. Kaupungin valot kiilsivät kaukaisuudessa. Katsoin kuinka ulkona alkoi vähitellen sataa, ja pisarat alkoivat virrata nopeasti metron ikkunoita pitkin silmieni ohi. Taivas tummeni vielä enemmän, ja pilvet olivat lähes mustia. Tähdet ja kuu olivat piilossa tummien pilvien takana, kuten aina.

Yllättävä sää sai rennon ja hilpeän oloni laantumaan surulliseen ja turhautuneeseen oloon. Kuulin korkeaa kirkunaa, kun metron renkaat viilsivät raidetta pitkin. Katsoin pois ikkunasta, kun syöksyimme hitaasti alas takaisin maan tasoon sekä maan alle. Tämä ei ollut vuoristorata. Tämä oli hidasta kidutusta, kun näin kaiken tutun katoavan ympäriltäni ja olin keskellä pimeyttä, maan alla, lähes tyhjässä metrossa tuntemattomien kanssa. Matka oli tavallista koulumatkaani pidempi, sillä New York Public Library sijaitsi Bronxin alueen itäpuolella, kaukana kodistani.

Onnekseni selvisin matkasta, ja huomasin olevamme Houson Streetin metroasemalla. Ovet avautuivat, ja katsoin kun yksi ihminen poistui metrosta. Silmäni suurenivat, kun ymmärsin, että minunkin piti jäädä tällä asemalla. Ovet alkoivat piipittää, ilmoittaen sulkeutumisestaan etukäteen. Nousin hätiköiden ylös ja syöksyin sulkeutuvien ovien välistä ulos metroasemalle.

Astelin portaita ylös maantasolle, ja rankkasade iski päin kasvojani. Huudahdin pehmeästi yllätyksestä, ja yritin nostaa käteni naamani suojaksi. Vesi kuitenkin valui sormieni läpi naamalleni. Minulla oli vain farkkutakkini, joka ei ollut edes vedenkestävä. Huokaisten nostin laukkuni pääni päälle ja lähdin juoksemaan katua pitkin kohti Cornelia Streetia, jonka varrella asuntoni nökötti. Astuin vahingossa lätäkköihin, kastellen samalla farkkujeni lahkeet ja kenkäni.

Pari autoa kiisi ohitseni ja ajoi kovaa suureen vesilätäkköön, jolloin vesi ryöpsähti suoraan päälleni. Tuhahdin ja jatkoin juoksemistani, vaikka en nähnyt melkein mitään sateessa. Kaupungin päälle oli laskeutunut sumupilvi, ja en kuullut mitään muuta kuin kovan vesisateen. Sade kuulosti melkein rynnäkkökivääriltä.