𝚂𝙰𝚅𝙴 𝙼𝙴

𝓽𝓱𝓲𝓻𝓽𝔂𝓯𝓸𝓾𝓻 × 𝓼𝓽𝓻𝓮𝓼𝓼𝓲

Säpsähdin hereille.

Vaikka avasin silmäni, en nähnyt mitään.

Availin ja suljin silmiäni hetken, yrittäen nähdä jotain, mutta se ei auttanut.

Oliko minusta tullut sokea?

Minulla oli kova päänsärky. Se saattoi johtua niskakivuista, jotka johtuivat siitä, että olin istunut paikallani kauan pää alhaalla.

Sen lisäksi, minua oltiin kuristettu.

Ainakaan en ollut kuollut, olin vain menettänyt tajuntani.

Seuraava asia minkä ymmärsin, oli että istuin tuolilla. Tunsin, että käteni oltiin sidottu tuolin käsinojiin ja jalat tuolin jalkoihin.

Kun yritin huokaista syvään turhautuneisuudesta, ymmärsin olevani yhtäkkiä mykkä. Suuni päälle oltiin laitettu teippi.

Mutta miksi en nähnyt mitään? En tuntenut silmilläni liinaa enkä kipua, joka olisi viitannut siihen, että olin menettänyt näkökykyni.

Yritin repiä itseni irti tuolista, mutta köysi oli liian kireällä.

Hengitykseni kiihtyi, mutta en pystynyt haukkoa henkeäni ja rauhoittaa itseäni teipin takia. Sydämeni löi kovempaa. Stressi ja pelko lisääntyivät, aloin panikoida.

Missä minä olin?

Mitä oli tapahtunut?

Yritin huutaa teipin läpi, mutta ulos tuli vain muminaa.

Heittovalo yhtäkkiä napsautettiin päälle, se osoitti suoraan silmiini. Katsoin ympärilleni, vihdoin näin jotain.

Lattia oli betonia ja näin vanhoja punertavia läikkiä siinä. Verta? Vilkaisin taakseni, mutta näin vain betonisen seinän. Katto oli varmaan todella korkea, sillä en nähnyt sitä valosta huolimatta.

Näin jalkani ja käteni. Vartaloni vaikutti olevan kunnossa.

Vilkuilin hädissäni pimeyteen, mutta en nähnyt ketään, tai mitään.

Mikä tämä paikka oli?

Miksi se oli niin suuri?

Kuka laittoi valon päälle?

Miksi lattialla oli veriläikkiä?

Missä minä olin?

Hengitin syvään nenäni kautta ja suljin silmäni.

Yritin laskea kymmeneen. Kun pääsin kymmeneen, aloin laskea takaisin nollaan. Jatkoin prosessia niin kauan, kunnes hengitykseni tasaantui ja sydämeni ei meinannut hypätä ylös kurkustani.

Avasin silmäni hitaasti ja siristelin niitä valon osuessa niihin. Katselin ympärilleni uudelleen, mutta en vieläkään nähnyt pimeyteen; valo oli liian kirkas.

Tila saattoi olla täysin tyhjä; tai sitten ympärilläni pimeydessä oli satoja rikollisia, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Ehkä minä en vain nähnyt heitä.

Yritin kuunnella pimeyttä, mutta en edes kuullut hengitystä. Luulisi, että tässä suuressa tilassa äänet kaikuisivat hyvin. Ehkä täällä oli vain yksi henkilö, joka oli valon takana.

Katsoin jalkoihini ja päässäni alkoi raksuttaa. Nojasin tuolia hieman taaksepäin, jolloin tuolinjalat nousivat ilmaan.

Hymähdin hiljaa.

Koska jalkani oltiin vain sidottu narulla tuolinjalkoihin, pystyin sujauttaa tuolinjalat pois narun sekä jalkani välistä.

Venyttelin jalkojani saadessani ne vapaaksi. Naru oli löystynyt, sillä tuolinjalat olivat pois tieltä. Sen takia pystyin jalkojani heiluttamalla potkia narut pois nilkoistani.