𝚂𝙰𝚅𝙴 𝙼𝙴

𝓮𝓲𝓰𝓱𝓽 × 𝓽𝓪𝓹𝓪𝓪𝓶𝓶𝓮 𝓽𝓪𝓪𝓼

Istuin Central Parkin puiston penkillä piirrustusvihko ja kynä kädessä, sekä kahvi ja nahkalaukku penkillä vieressäni.

Hahmottelin puita. Ensin piirsin yksinkertaisia viivoja puiden rungoiksi, ja sitten oudon muotoisia kuhmuja viivoihin. Ne olivat lehtiä.

Aloin sen jälkeen hahmotella puiden runkoja paremmin. Lisäilin kuhmuja ja oksia runkoon, ja aloin tehdä yksityiskohtia puihin.

Hörpin välillä kahvia.

Tein lehtiä puihin ja runkoihin tekstuuria. Piirsin nopeasti nurmikkoa puiden alle ja tein varjoja. Suljin vihkosen ja tungin sen nahkalaukkuuni turhautuneena. Päätäni vaivasi vieläkin kaikki tapahtunut. Tiesin, etten vain voinut mennä kysymään Christopherilta mitä oli meneillään, mutta en myöskään saanut asiaa pois päästäni.

Piilotin kasvoni käsiini ja hieroin naamaani. Huokaisten nojasin penkin selkänojaan ja työnsin sormeni hiusteni läpi. Ohi kulkevat ihmiset katsoivat minuun oudostuneina ja huolestuneina. Tuhahdin pienesti ja join kahvini loppuun. Heitin pahvimukin kohti roskista, mutta se meni ohi.

Olin nousemassa ylös, mutta joku ohikulkeva ihminen nosti kahvimukin ja heitti sen roskiin. Katsoin alas käsiini ja huokaisin uudelleen. Kaivoin nahkalaukustani Hubbabuban vaaleanpunaista vadelmapurkkaa ja heitin yhden palasen suuhuni. Minulla oli aina semmoinen mukana, ne olivat lempipurkkiani ja maistuivat sekä tuoksuivat hyvältä.

"Sun ei pitäisi roskata puistoon", kuulin äänen edessäni ja katsoin ylös yllättyneenä tunnistaessani sen. Se oli Javier.

"Ai, hei..." kuiskasin hänelle.

"Hei, Joshua."

"Aioin kyllä nostaa sen..."

"Joo joo, mä tiedän. Sä et vaikuta ihmiseltä, joka roskaa. Tai tekee ylipäätään mitään pahaa", Javier totesi. Hänen lauseensa sai silmäni laajenemaan.

"Kaikki ihmiset tekevät jotain pahaa", tokaisin. Javier nauroi hiljaa. "Niin tekevät. Sinä myös. Sanoin vain, että olet yksi niistä ihmisistä, jotka vaikuttavat siltä kuin olisivat täydellisiä enkeleitä."

"Häh?" Kysyin nolostuneena ja nostin käteni poskilleni. Javier nauroi ja istui viereeni heittäen kätensä olkapääni ympärille. "Älä huoli, mä tykkään Tashasta."

"Ai..." kuiskasin ja katsoin alas käsiini.

"Aina kun mä tapaan sut, sä vaikutat jotenkin turhaantuneelta. Painaako jokin sun mieltä?" Javier kysyi, samalla asettaen toisen kätensä polvelleni. Katsoin hänen kättään varuillani ja nielaisin kovaa.

"Tuota noin... ehkä, mutta en ehkä haluaisi... puhua siitä", mutisin ja istuin hänestä kauemmas. Javier kurtisti kulmiaan ja huokaisi, sekä siirsi kätensä pois polveltani ja olkapäideni ympäriltä.

"Okei. Muista, että jos haluat joskus puhua jollekin, mä olen aina vapaa kuuntelemaan. Musta myös tuntuu, että astuin mukavuusalueesi yli. Mä olen kuullut monta kertaa, että mä tulen aina liian lähelle", hän selitti nauraen.

"Ei se mitään, mä en vain ole t-tottunut ihmisten läheisyyteen..." selitin hiljaa ja asetin käteni polvilleni, nostaen olkapäitäni kohti korviani pidätellen hengitystäni. Päästin ulos hengähdykseni ja nojasin taas penkin selkänojaan. Joskus hengityksen pidätteleminen ja hitaasti ulos päästäminen lievensi ahdistustani.

"Eikö sulla ole ystäviä?" Javier kysyi huolissaan ja käänsi päänsä sivulle.

"Öh... ei oikeastaan. En ole hyvä tekemään ystäviä", mutisin hänelle vastaukseksi ja raavin niskaani kiusaantuneena. En tykännyt puhua tästä aiheesta.