one kind of a fan||JoelxY/n||

23. "Täydellisen sekaisin"

Y/n
"Nonii poijjat lähetäänpä!" Santeri huusi. Tuo lause pysäytti tämän lapsen sydämmen. En halua lähteä, en vain voi. Joel rutistaa minua kymmenen kertaa kovemmin, niin etten saa happea, ja painaa päänsä minun päälakeeni kiinni. Eivät nämä saa olla hyvästit. Nyt pitää vain uskoa siihen että näemme vielä, mutta vaikka näkisimmekin, niin milloin se olisi? Ensi kesänä? Vai sitä seuraavana? En tulisi kestämään niin pitkään. Tunnen kun Joel irrottaa otteensa minusta, tajusin siinä vaiheessa että olen taas itkenyt, mutta niin oli hänkin. Joel, miksi hän olisi itkenyt? Siis tarkoitan että eihän se nyt minun takiani voinut olla? Ei tämä ole totta, ehkä tämä olikin vain kaikki unta? Nyt vain tuijotamme toisiamme Joelin kanssa, itkuisilla silmillä, märillä poskilla, mutta silti nauraen. Kyllähän se on aika naurettavaa, meidän tilanne. Tapasimme vasta, olin pelkkä fani, yksi fani. En tietääkseni erottunut kaikkien muiden fanien joukosta niin paljon, mutta silti hän näki minussa jotain. En uskoisi sitä itsekkään todeksi, en usko vieläkään. Minusta tuntuu siltä että 5% varmuudella tämä on totta mutta niiden muiden 95% mukaan tämä olisi unta, tai päivähaaveilua mitä harrastan aika useasti. Mutta jos tämä on totta, ja jos juuri tapasimme emmekä edes tiedä paljoa toisistamme, niin miksi on niin vaikea lähteä? Miksi on niin vaikeaa jättää toisemme? Sille kysymykselle me nauramme, vaikka syvällä sisälläni itken sisäelimeni puhki juuri tälläkin hetkellä. En vain tiedä mitä tehdä, siis ajatusteni suhteen. Pitäisikö sanoa jotain todella mieleenpainuvaa, vai olla hiljaa? Pitäisikö kysyä onko Joelilla kaikki hyvin, vai jatkaa meidän välistä tuijotuskilpailua? Pitäisikö nauraa, vai itkeä? Olen sekaisin. Täydellisen sekaisin.

Otan tavarani, ja lähdemme kaikki ulospäin. Sanon hyvästit kaikille, ja halaan heitä. Kerron myös kuinka ihanaa oli olla heidän kanssaan, en olisi voinut edes unelmoida tästä illasta, kunnes siitä tuli totta. Nyt oli aika sanoa hyvästit Ollille, tämä on todella vaikeaa. Vähän liiankin vaikeaa. Näitä tilanteita siellä koulussa pitäsi opettaa, eikä mitään ruotsia.

Tuijotamme vain Ollin kanssa toisiamme, sanomatta mitään. Hymyilemme vain ja katsomme kun toisiemme silmiin kertyy kyyneleitä. Päädyn vain tulokseen halata Ollia niin lujaa kuin ikinä pystynkään.

"Kiitos. Kiitos Olli. Tää ilta, ja ne meidän kahen hetket oli täydellisiä. Kiitos sulle siitä, musta tuntu niinä hetkinä pitkästä aikaa onnelliselta, ja se oli sun ansiota." Sanon itkukurkussa.
"Kiitos sulle, oot ehkä sulosin ja ihanin ihminen kenet oon ikinä tavannu. En haluis lähtee, mut mä uskon että me nähään vielä. Nää ei oo hyvästit." Olli sanoo irtautuessaan halista, ja katsoen minua lohduttavasti syvälle silmiin. En saa sanoja suustani pois, koska tuo Ollin puhe oli niin henkeäsalpaava. Nyökkään vain hymyillen hänelle, ja samalla tunnen kun joku koputtaa olkapäähäni, käännyn ja nään tuon pitkän blondin miehen, voin kutsua itseäni selviytyjäksi ihan virallisesti jos tästä hengissä selviän...

"Now you're looking at me, and I'm looking at you like a fool. But you don't know what it feels like to fall in love with you, no you don't know, what it's like when you can't go back"

Dean Lewis
~Lose my mind~