one kind of a fan||JoelxY/n||

24."anteeks y/n..."

Y/n
En tiedä enää piilotanko hymyäni vai itkuani. Älkää antako minun jäädä ilman häntä, ilman suojelusenkeliäni. Saattaa olla kyllä kyseessä oikeasti demoni, mutta hän on minun enkelini. Enkeli, josta minun pitäisi luopua. Melkein huutoitken Joelin halauksessa.

"Onks sun pakko lähtee, voidaanko me vaikka soitella, tai nähä jossain? Mä voin luvata etten kestä kesään asti ilman sua, ja mä en tiedä mitä mä tulisin tekemään itelleni jos en pystyis millään tavalla olemaan yhteydessä suhun." Sanon todella kovaa itkien.

"Me voidaan todellakin soitella, ja mä haluaisin myös nähä, mutta sä taidat asua aika kaukana helsingistä..vai? Mut se ei haittaa, mä lupaan että me nähään vielä, mä lupaan sen. Enkä mäkään kestä pitkään ilman sua. Näinki lyhyessä ajassa susta on tullu yks tärkeimmistä ihmisistä mulle. Mut mun pitää silti mennä, anteeks y/n..." Joel sanoo ja irrottaa otteensa minusta.
Ei, ei vielä. En ole valmis menettämään häntä jo nyt, kun vasta sain hänet, vasta tapasin hänet. Ja nyt joudun vain katsomaan, kun hän menee tuohon tuttuun mustaan minibussiin...

Minibussin ovet aukeavat, pidättelen itkua, puren huultani etten huutaisi hänen perään. Huulestani tulee jo verta, on tullut jo hetken, mutta juuri nyt se ei saa haitata. Joel jää hetkeksi ovelle katsomaan minua, ja Olli katsoo hänen takaa. Vilkutan heille, tekohymyillen, ei tässä nyt oikein hymyilytä kun nään oman elämäntarkoitukseni vain lähtevän, lähtevän pois, jonnekkin josta en sitä tule löytämään. Se sattuu. Ei. Sana "sattuu" ei riitä. Se ei riitä tälle riistävälle kivulle sydämmessäni, sielussani.

Ovi sulkeutuu, mutta ikkuna avautuu vielä. He lähtevät ajamaan ja vilkuttavat minulle samalla ikkunasta ja huutelevat heippoja sun muuta. Heti kun huomaan että he ovat häipyneet näkökentästäni, romahdan. Romahdan maahan, lumiseen kylmään maahan ja jään siihen. En kykene soittamaan vielä isälleni että tulisi hakemaan minut. Itku ei lopu, se vain voimistuu. En pysty tähän, huolestuttaa jo itseänikin, omat ajatukseni. En halua tehdä mitään pahaa itselleni, tai edes ajatella itsemurhaa, mutta silti jotenkin päädyn siihen. Aivoissani on jotain vialla, tai sydämmessäni. Molemmissa. Miten pitäisi kestää todennäköisesti kuukausia ilman heitä? Jos nyt jo kuolen ikävään, varmaan kirjaimellisesti...

Kun seuraavan kerran nään heidät, en aio päästä heistä irti.

"But it's still there when I close my eyes,
Some hold on to god but I hold on to somebody else,
And I'm proud to call you my friend"

Kiss me at midnight
~Counting lifeboats~