one kind of a fan||JoelxY/n||

34."Toisaalta..."

Olli
Heräsin viimein. Ja nyt se kyllä oli aika valitettavaa että heräsinkin. Miten on ihmisen edes mahdollista nukkua pitkään darrassa, herätä yhdeltä päivällä oksentamaan? Ja kaiken lisäksi, pahin tuska on ikävä. Y/n:ää kohtaan. Olenko oikeasti ihan sekaisin? Kaikista maailman ihmisistä, valitsin sen 13 vuotiaan ja siihen sitten ihastuin. Tuohon pikku enkeliin...tai noh, en nyt ehkä sanoisi että hän kaikille aivan enkeliksi näyttäytyisi, mutta kyllä hän minulle sitä on. Voi kun hän olisikin minun oma enkeli...ei. Olen jumalauta aikuinen mies ja joudun kohta oikeasti sinne linnaan jo ihan näiden ajatusten perusteella. Jesus Christ...

Kello on jo melkein neljä, ja mitä minä olen saanut tänään aikaan? No vain lisää mietteitä y/n:stä. Saatana. Pitäisikö vain myöntää että olen ihastunut häneen, ja että haluan jotain hänen kanssaan. Vai haluanko? Ehkä haluan vain pitää unelmointini joskus, unelmointina? Se on kivaa niin, ja tajuan kyllä myöhemmin jos se ei olekkaan tarpeeksi. Mutta en halua tässä vaiheessa edes miettiä tosielämässä olevani hänen kanssa suhteessa, ja tuskin hänkään. Ja tulen aina kunnioittamaan hänen mielipidettä asiasta, jos hän edes muistaa minua, tai mitä meidän välillä oli. Ja jos hän ei muista, tai ei halua olla kanssani yhtään millään tavalla, se on minulle okei. Koska juuri nyt, tekisin mitä vaan hänen vuokseen. Kirjaimellisesti.

Joel
Saavuin viimein kotiin, ja jätin ne kaksi rakastavaista sinne keskenään söpöilemään. Mutta ehkä yksinolo olikin virhe, koska nyt olen yksin myös ajatusteni kanssa. Makaan vain, tyhjän tuntuisena sänkyni pohjalla. Nykyään tuntuu että vaikka niitä tunteitani kuinka purkaisin, ja kelle tahansa, se ei vain auta. En tiedä mitä tehdä. Kuin kokisi kaikki mielenterveysongelmat samaan aikaan. Vaikka olenkin aika älyvapaa, ja aivoistani tuskin löytyy paljoa, niin miinakentän se silti sisältää. Pommeja, aseita, tykkejä. Kaikki maailmansodat joko vuorotellen tai sitten kaikki vain räjähtää kerralla päässä. Tuntuu että haihtuisin vähitellen ilmaan. Vaikken tekisi mitään, niin muutun. Muutun, enkä pääse aikaisempaan takaisin. Se innostunut pieni poika, täynnä intoa ja vastaansanomista. Tuntuu että se asuu vielä jossain minussa, vain muistona. Tuntuu kuin tuo pikku minä olisi aina sanomassa jotain, ja se niin kovasti yrittää laittaa minutkin vaikuttamaan asioihin, mutta en vaan enää välitä. En pysty. Juuri nyt vain tarvitsen sitä isäni tsemppausta mitä hän antaa valmentajana. Vaikka olenkin epäonnistunut jääkiekkoilija....

En ole aijemmin tuntenut, ajatuksiani. Ainakaan näin vahvasti. Mutta sitten tapasin...ei sitä tarvitse edes sanoa enää, mutta haluan nähdä hänet uudelleen.
"Toisaalta..." alan miettimään jo ääneen. Ajan itse itseni hulluksi. Great job.

Tästä taitaa tullakkin road trip..

Ei mulla nyt muuta kommentoitavaa oo ku että väsyttää koska ohoh vahingossa ihan valvoin puoli yhteen koska en ainakaan jää taas kotiin huomenna
🙄💅