one kind of a fan||JoelxY/n||

46. "Break the ice" they said

Y/n
uskokaa tai älkää, selvisin jopa junasta pois. Nyt pitäisi jotenkin google mapsin avulla suunnistaa paikan päälle. Aijemmin pelotti vain se että selviänkö sinne, mutta nyt tulin miettineeksi että mitäpä teen kun..tai jos, selviän sinne. Mitä hittoa siinä pitäisi sanoa? "joo moi ette päässykkään tästä rasittavasta pikku skidistä eroon, oli kiva nähä taas hei hei"
enhän minä nyt herraisä ajatellutkaan tätä osiota, kun pitää kai tässä yrittää selvitä koko reissusta ehjin nahoin niin mietin nyt sitten vissiin yksi vaihe kerrallaan..

Joel
Jumalauta, en minä nyt saakeli niin hullulta näytä, vai näytänkö? no jaa eiköhän tässä kaikki olla jo edes vähän hulluksi tultu, toiset vähän enemmänkin.

En vain tiedä mitä pitäisi ajatella, on vähän sama fiilis kuin olisi "kadottanut itsensä", eikä kuitenkaan halua löytää uutta luonnetta, ulkonäköä tai mitään muutakaan. Nyt on vain enemmänkin niin että olen kadottanut sen aiemman ystävyyden tunteen meidän välillämme mutta en kuitenkaan halua menettää tai korvata häntä. Tämä mitä nyt teen, ja mihin vapaaehtoisesti ryhdyin, sattuu varmaan enemmän kuin hänen menettämisensä sattuisi. Kuitenkin on kuin en tuntisi enää mitään.

Kylläpäs taas päivän #vitunpaskatmietteet sai rauhoittumaan! Eipä ole enää pomppufiilis eikä taida olla mikään muukaan fiilis, tunteeton olo on joo jos se fiilikseksi lasketaan. Kai tässä pitäisi joku inhimillinen olo saada, ei masentuneen näkökulma maailmasta ja tunteista ja sen mukaan käyttäytyminen aina sovi joka tilanteeseen, mutta ei myöskään se sisäinen adhd lapsi joka on koko ajan hyppimässä seinälle ja vaihtamassa tunnetiloja ja mietteitä, vaan nyt pitäisi löytää kai joku niin sanottu sisäinen rauha, itse olen vain kuullut siitä, en koskaan kokenut.

Nyt iski idealla.
"Olli!! haluuks alkaa mun jooga opeks?"

Y/n
En halunnut edes yrittää enää miettiä mitä sanoisin kun pääsen paikanpäälle,
vituiks se menee kuitenkin.
Tuo sopii jotenkin ihmeen kummasti joka tilanteeseen. Elämänmotto.
Mutta asiaan nyt taas, minua nimittäin vaan pelottaa että jokin on muuttunut kun nään heidät. Eniten pelottaa että Olli on muuttunut, tai no hän oli kyllä kännissä kun viimeksi nähtiin mutta kyllä minulla silti aika isokin käsitys on siitä millainen hän oikeasti on.
Välillä vaan vihaan sitä että aistin kaiken pahan, nimittäin se aisti on juuri nyt kovassa käytössä. Tuntuu kuin olisin itse tehnyt jotain pahaa Ollille, voin vaan aavistaa jo nyt että se tulee olemaan akwardia kun ei olla hetkeen nähty, ei edes viestitelty.
Toinen asia mikä pelottaa, on se ettei Joel uskalla olla oma itsensä, tiedän että häntä jännittää, olemme  nimittäin omituisen samankaltaisia, varsinkin tässä asiassa. Hyväksymme jännityksen mutta näämme silti jonkun pakottavan tarpeen päästä siitä eroon ja rauhoittua, olla kuin ihminen. Olen kyllä tässä vuosien varrella huomannut että sama pätee moneenkiin ihmiseen, ehkä jopa valtaosaan heistä.
Mutta siinä tapauksessa pitää vain "rikkoa jää". Joskus se tapahtuu huomaamatta, joskus ei. Jos se tapahtuu huomaamatta, niin ihmiset eivät ehkä edes muista jännittäneensä, ja tavallaan toivon että nyt kävisi niin. Itse en ainakaan nimittäin ole semmoinen joka kokoajan miettii kaikkea noloa mitä on vuosien varrella tehnyt, mutta jännitys tilanteet jää aina päähän möyrimään, ne ovat aivan liian kiusallisia, ja se on jotenkin hirveää että jonkun todella tärkeän ja läheisen ihmisen kanssa tapaaminen on siltikin alussa melkein yhtä kiusallista kuin vasta tutustuneiden ihmisten näkeminen. Päähän alkaa pakollakin tulla epäluuloja??

Tässä mä nyt sitten studion ovella seison, musta tuntuu että kun toi ovi aukee niin uus ajanjakso alkaa.

"Moi"
tunnen kun ujostuneille kasvoilleni nousee innostunut hymy, se on molemminpuoleinen.

"Break the ice" they said, and that happened way faster than I excpected, may this be the friendship?

nonii, on tätäkin taas varmaan muutama kuukaus kirjoteltu, toivotaan että kelpuutatte vaikka huomasin että on tainnu kirjotustyyli vähä muuttua, eikä oo oikein nyt taas muutenkaa lähteny.
Vähän ollu taas hukassa ihteni kanssa mutta life is what it is ja joka muutos opettaa joten kai se piti vaan ensin hyväksyä itelle vaikka siinä hetki kestiki🥲
Muutokset on mulle ehkä vaikeimpia asioita elämässä mut nykyään tajuan ottaa taukoo ja vähän hellittää otetta asioissa tarpeeks ajoissa. Pienempänä muutuin ulkonäöllisesti ja luonteeltanikin tosi monesti, mut en silti ollu ikinä hukassa, mulla oli aina tietty päämäärä muutoksissa mutta tälleen teininä sille muutoksen polulle vaan sattuu eksymään vahingossa ja mistäpä sitä päämäärää sillon tietäs, se tarkottaa että pitää alkaa ettimään.

Love you all jackasses, kyllä kaikki aina järjestyy mutta ensin kaiken pitää olla vähän sotkusta että voit sitä järjestellä!🤝