Saint or Sinner//BC ONESHOTS

NikoxJoonas=Reunalla

*NIKO*

Meri oli tyyni ja loputon. Niin kaunis ja seesteinen. Samaan aikaan se sekä pelotti että rauhoitti mua. Siinä oli jotain todella turvallista mutta silti jotain niin vaarallista. Joka tapauksessa se kiehtoi mua.

Mä laskin kädet kaiteelle ja katsoin edessäni avautuvaa näkyä. Meri oli loputon. Niinhän mä sanoin. Tai siltä se ainakin näytti. Se oli kuin tyhjiö joka sulki sisäänsä kaiken mahdollisen. Sillä oli jotain yhtäläisyyksiä jos vertasi mun pääkoppaani...

Mä olin aina toivonut pääseväni laivalle mut koskaan mä en uskaltanut mennä. Aina mä keksin jonkun ontuvan selityksen sille ettei tarvitsisikaan mennä... mä tiesin itsekin et se oli säälittävää mutta minkä mä sille voin että pelkäsin...

Nyt mä olin saanut kasattua yhteen kaiken sen rohkeuden mitä mulla oli ja lainannut vielä vähän naapureiltakin. Ja tässä sitä oltiin. Hämärtyvässä kesäillassa, Baltic Princessin kannella.

Mä en suinkaan lähtenyt tänne yksin jos joku sellaista kuvitteli. Mä vain olin onnistunut eksyttämään sen yllytyshullun, niin sanotun paremman puoliskoni jonnekin. Joskus se oli valoakin nopeampi...

En kai mä yksin olis uskaltanutkaan. Pahimmat kauhuskenaariot olis kuitenkin käyneet toteen. Myönnetään.. ehkä mä olin katsonut Titanicin vähän turhan monta kertaa...

Olkoonkin että elettiin hieman kehittyneemmässä ajassa mut eihän mitään vaihtoehtoja voinut poissulkea. Tässä maailmassa oli paljon muutakin sellaista mitä ei koskaan enää olisi kuulunut tapahtua. Silti niin vain kävi ja pahempaan suuntaan mentiin kaiken aikaa. Miksi tämä olisi poikkeus muihin nähden?

"Täällä se mun Rose on" kuului tuttu ääni takaapäin.

Jännä... mä olin aina ajatellut meidät juuri toisinpäin. Kyllä Joonas meistä kahdesta se feminiinisempi oli. Se oli ihan hyvä niin. Sopi sille kieltämättä melko hyvin..

Kädet kietoutui mun ympärille ja rintakehä painautui vasten selkää. Sen hengitys kutitti niskaa rauhoittavasti. Ollaan vain näin eikä mietitä mitään.. unohdutaan vain tähän hetkeen.

"Mun ehti tulla jo ikävä" se kuiskasi.

Aina yhtä huomionhakuinen. Ja ihana. Kyllä se mulle kelpasi. Mä ehkä saatoin kaivata enemmän omaa rauhaa ja tilaa. Joonaksen taas oli päästävä aina iholle. Mutta en mä sitä koskaan pois työntänyt. Se osasi lukea mua sen verran hyvin et tiesi kyllä milloin oli syytä pysytellä kauempana.

"Onks kaikki hyvin?" se kysyi siirtäen mun hiukset lojumaan vain toiselle olkapäälle. 

Sen katse oli huolestunut mutta lempeä. Vaikka se varomaton ja huoleton hulivili olikin, osasi se silti tarpeen tullen rauhoittua ja ottaa asiat vakavasti.

Nyökkäsin hymyillen ja käänsin katseeni tuon kiharapään suuntaan. Sen huulet kääntyi hymyyn ja lähestyi uhkaavasti mun omia. Olisko tämä voinut enää yhtään romanttisemmaksi mennä? Enää jäävuori puuttui ja traagisen kaunis rakkaustarina sai sinettinsä.

Viileät kädet lähti liukumaan mun paljailta olkapäiltä kohti käsivarsia. Mä tiesin mihin tämä oli menossa.. klassikko. Kai sitä piti kokeilla kun kerran täällä oltiin. Toivottavasti sillä ei kutsuttu huonoa onnea paikalle.. sitä me ei kaivattu.

"Leikitäänkö vähän?" se kuiskasi hymyillen.

Mikäpä siinä... hetki sitten mä epäilin ettei tästä enää romanttisemmaksi voitu mennä mut mä olin nähtävästi ollut väärässä. Sama ajatus pyrki päähän väkisinkin kun mä seisoin kaunista auringonlaskua seuraten, kädet sivulle levitettyinä ja selkä Joonaksen rintaa vasten. Kliseistä tämä olikin, kyllä mä sen tiesin... 

***

Sanoja 476 

Sori kauheesti tullu settiä tänään :) Olen ollut selvästi tuotteliaalla päällä :) Seuraavassa luvussa päästään Ollin ja Aleksin maailmaan :)