Saint or Sinner//BC ONESHOTS

NikoxJoonas=Eternally yours(osa2)

Havahduin lievään painon tunteeseen päälläni ja avattuani silmät, kohtasin Joonaksen lempeät kasvot vain muutaman millin päässä omistani. Se oli aikaisin hereillä. Tai sitten mä olin nukkunut todella myöhään.

"Huomenta unikeko" tuon suloinen ääni sanoi.

Se paineli helliä pusuja ympäri mun kasvoja enkä mä tahtonut ihan vielä saada kiinni tästä hetkestä. Siristelin silmiäni auki katsoakseni paljonko kello oli. Kuinka pitkään mä olin oikein nukkunut.

"Mitä kello on?" kysyin tajuttuani ettei mulla ollut näistä asetelmista mahdollisuuttakaan nähdä mitä viisarit seinällä näyttivät.

Joonas siirtyi hitaasti musta kauemmas ja istahti mun lantion päälle. Silläkin oli vielä unihiekat silmissään. Aina yhtä suloinen hiukan väsyneenä. Niin kovasti kaipaamassa huomiota ja hellyyttä osakseen vaikka hyvä että silmät tahtoi edes auki pysyä. Sellainen Joonas oli.

"Kohta puoli kymmenen" tuo kertoi.

Eihän se vielä paha ollut. Mä kuvittelin jo vaikka mitä. Kolmelta päivällä! Tuskin se olisi edes antanut mun nukkua niin pitkään. Tavalla tai toisella se olis herättänyt mut viimeistään puolilta päivin.

"Mulla on sulle yllätys" se jatkoi intoillen.

Mä olin vielä liian tokkurassa innostuakseni asiasta. Vaikka yllätykset mulle kelpasikin, mä en kokenut olevani oikea kohde niille. En ainakaan tässä tilanteessa... sen olisi parasta alkaa säästellä yllätyksiään jollekin sellaiselle joka oli niiden arvoinen.

"Mikä se sellanen on?" kysyin silmiäni hieroen ja yritin nousta istumaan.

Joonas katsoi mua silmät ilosta loistaen ja siirtyi hiukan musta kauemmas. Se nosti päällään olevan hupparin hihaa sen verran että tuon ranne paljastui kokonaan. Se esitteli mulle innoissaan ihan suonien kohdalle tikattua tekstiä. Eternally yours...

"Tää muistuttaa mua joka päivä siitä kuinka paljon mä sua rakastan vaikka eteen tulis mitä esteitä" se sanoi.

Ensimmäistä kertaa mä tunsin jonkun särkyvän sisälläni. Kuinka mä pystyisin kertomaan sille kaiken vielä tämän jälkeen? Jos mä vain lopettaisin tämän säädön Aleksin kanssa ja elämää jatkettais ihan kuin mitään ei koskaan olis tapahtunutkaan. Se jäisi historiaan meidän yhteisenä synkkänä salaisuutena eikä kenenkään tarvitsisi koskaan tietää siitä. Ehkä joskus vaikeneminen oli ratkaisuista paras. Yhtä hyvin tämä tunnustus voisi odottaa kuolinvuoteelle. Se tässä eteen tuli kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin.

"Sä oot ihana" huokaisin hiljaa.

Tartuin Joonasta kädestä ja painoin hellän pusun sen ranteelle tuon tuoreen tatuoinnin päälle. Mun päässä liikkui tuhat ja yksi ajatusta mitkä sotkivat suvereenisti toinen toisiaan. En mä osannut ajatella enää selkeästi. Mitä helvettiä mä olin mennyt oikein tekemään?!

Toinen puoli musta huusi kertomaan koko jutun juuri nyt tässä hetkessä ja pistämään kaiken paskaksi. Ja toinen puoli käski vaieta loppuiäksi. Mä aloin uskoa siihen että jossain kohtaa se oli vain paras vaihtoehto. Sitä mun oli mahdoton sanoa oliko se sitä tässä kohtaa, tuskinpa vain mutta se tuntui parhaalta vaihtoehdolta.

Kyllä mä sen tiesin että Joonaksella olisi ollut oikeus tietää tästä ja saada tehdä päätös tämän suhteen jatkumisesta. Tai ennemminkin voisi sanoa loppumisesta. Se varmaan oli ihan jokaiselle selvää ettei siitä ollut mitään jäljellä enää kaikkien niiden faktojen jälkeen joita mä sille joutuisin tuossa tapauksessa kertomaan.

Ja vaikka aina sanottiin että rehellisyys maan perii, oliko se silti kaiken tämän arvoista? Joonas oli kaikki mitä mä halusin eikä mulla ollut aikomustakaan jatkaa sen selän takana säätämistä enää sekuntiakaan. Se oli ollut jokin aivoissa naksahtava mielenhäiriö joka katkesi tästä paikasta.

Loppu tälle olisi tullut joka tapauksessa mutta Joonas päätti mun puolesta, täysin tietämättään millainen päätös sille tuli. Mä en halunnut satuttaa sitä enää enempää kertomalla totuutta joten näillä mentiin. Monet varmasti olivat sitä mieltä että mä olin täysin kusipää ja mulkku enkä ansainnut Joonasta itselleni. Mutta joskus se tilanne vain huusi sun puolesta sen kuinka toimia.

Tästä hetkestä eteenpäin kaikki mun ja Aleksin välillä tapahtuneet asiat heitettiin roskiin ja kuopattiin niin syvälle maan alle ettei niitä löytäisi maailman parhain arkeologikaan. Se kaikki unohdettiin ja elämää jatkettiin niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

"Nousehan ylös sieltä. Mä laitoin aamupalaa" Joonas sanoi hymyillen ja siirtyi kauemmas musta.

Näin sen oli mentävä. Kasasin päässäni jokaisen syyllistävän ajatuksen yhteen ja lakaisin ne roskakoriin. Siellä olivat ja pysyivät. Mitään näin kaunista mä en ollut valmis rikkomaan.

"Sit voitais lähteä kaupungille" tuo ehdotti.

Vetäisin sen käsivarresta takaisin vierelleni ja kiedoin käteni tuon ympärille. Näitä aamuja mun oli ollut ikävä. Ihan itseäni mä siitä syyttää sain mutta ei se mun tuntemuksia poistanut suuntaan eikä toiseen. Omia toimintatapojaan oli vain välillä niin kovin vaikea selittää. Saati sitten ymmärtää.

"Mitä siellä?" kysyin haukotellen.

Kerrankin kun olis saanut olla ihan vain kotona, mä olisin mielelläni sen tilaisuuden hyväkseni käyttänyt. Toisaalta taas mä olin täysin valmis menemään Joonaksen ehdoilla. Tottahan mä sen myönsin että olin ollut jatkuvasti pois sen luota ja täysin omasta syystäni mutta enää mä en halunnut sellaiseen sortua.

"Mä aattelin et käytäis vaikka syömässä, kahvilla ja vähän ostoksilla" se kertoi ideansa.

Tuon katseen mä kyllä tunnistin... ostoksilla, se tarkoitti sitä että kohta koko kämppä olisi sekasorron vallassa ja täynnä uusia huonekaluja. Ja mä olisin se joka saisi kyseenalaisen kunnian kasata kaikki Joonaksen hankkimat hyllyt ja tasot. Se oli parantumaton ikuisen sisustusvimmansa kanssa... tavallaan se oli aika söpöäkin. Olihan se imartelevaa että toinen halusi tehdä meidän yhteisestä kodista viihtyisän meille kummallekin.

"Tarviiko mun vuokrata peräkärry ja kymmenen pakettiautoa?" kysyin toista kulmaani kohottaen.

Se sai Joonaksen nauramaan ja nousemaan uudelleen ylös mun viereltä. Kyllä mä niin tekisin jos Joonas vain halusi. Mä olin valmis tekemään sen onnen eteen kaiken ja vielä enemmän. En siksi että mä tuntisin olevani sille velkaa tuon kaiken tekemäni jälkeen vaan siksi että Joonas jos kuka sen ansaitsi. Mä olin maailman onnekkain ihminen saadessani kunnian kutsua sitä poikaystäväkseni. Sen hyväsydämisyys ja kultainen luonne olivat jotain mitä ihan jokaisella ei ollut. Juuri siksi mä jätin typerät tekoni taakse ja säästäisin tunnustukseni kuolinvuoteelle. Toivottavasti sen aika ei ollut vielä ihan hetkeen...

***

Sanoja 900

 Välil vähä erikoisempaa näkökulmaa pettämiseen. En tuomitse Nikoa.