NikoxAleksi=Falling in love with falling apart

566 43 30
                                    


***

TÄHÄN ALKUUN VAROTTELEN KÄSITELTÄVÄSTÄ AIHEESTA! LUVUSSA KÄSITELLÄÄN ITSETUHOISUUTTA JOTEN SKIPSKIP JOS TUNTUU SILTÄ!

PS. LUVUN NIMI JA PIENI PÄTKÄ LAINATTU LOST SOCIETYN BIISISTÄ!

***

*NIKO*

Öinen taivas oli tumma ja seesteinen. Niin kovin kaunis ja puoleensavetävä. Tie tähtiin oli pitkä ja kivinen... sen mä olin oppinut ja nyt mä vihdoin ymmärsin sen ihan konkreettisesti.

Vaikka kaikki oli päällisin puolin ihan hyvin, mä en totta puhuen jaksanut täällä enää hetkeäkään. Mä olin liian väsynyt pitämään kulissia yllä. Yleensä ennemmin tai myöhemmin ne kaatui niskaan ja nyt oli mun vuoro saada osani siitä.

Mä olin lopen kyllästynyt esittämään läheisilleni että kaikki oli hyvin. Siitä huolimatta että mä olin yksi kävelevä hätähuuto koko mies, mä olin saanut pidettyä itseni niiden lähellä juuri tarvittavan verran kasassa etten mä herättänyt turhaa huolestusta. Juuri ja juuri kyllin vahva siihen. Olematta kuitenkaan tarpeeksi vahva kertomaan ongelmistani ääneen.

Niin helvetin kauan mä olin jo taistellut että nyt tämän oli aika tulla päätökseen. Enää mä en jaksanut esittää yhtään enempää. Mä tunsin tukehtuvani omiin ajatuksiini. Omaan itseeni.. ja siihen kuinka turhalta ja mitättömältä kaikki tuntui.

Siihen kuinka joka sekunti musta tuntui siltä kuin kaikki ilma keuhkoista olisi vain karannut. Mistään mä en saanut sitä lisää. Enkä mä voinut kuin seurata vierestä omaa murenemistani. Niin se vain oli.

Millään ei ollut enää mitään väliä. Kenelläkää ei ollut mitään merkitystä. Mulla itselläni kaikesta vähiten. Eihän elämä siinä kohtaa ollut enää elämisen arvoista. Eihän?

Kaikki keinot mitä mä vain keksin, oli käytetty jo aikoja sitten. Mun matematiikka ei edes riittänyt siihen kuinka monta tuntia mä yhteenlaskettuna olin viettänyt terapiassa. Ei siitä ollut apua.

Mä olin jo niin turtunut siihenkin tunteeseen kun ranteet oli auki että edes se ei saanut enää pyyhittyä tätä tyhjyyttä mun sisimmästä. Aluksi se oli ainut asia joka oli saanut mut tuntemaan ja sen avulla mä olin jaksanut tähän pisteeseen. Enää se ei tuntunut missään.. ei niin missään.

Kai mussa jollain tapaa oli oltava masokistin vikaakin kun mä tähän pisteeseen olin itseni jaksanut kuljettaa. Kaikista henkisistä kärsimyksistä huolimatta. Jokin osa musta rakasti sitä. Kuinka kaikki hajosi käsiin pala kerrallaan. Lopulta vieden mut mukanaan. Ja tehden viimein tästä kaikesta lopun.

Vaikka fyysistä kipua oli helpompi sietää, sen taakse oli jotenkin vaikeampi piiloutua. Sen purkaminen oli niin kovin näkyvää. Henkiselle puolelle ei kenelläkään ollut ovikorttia jos sä tarpeeksi hyvin sen piilotit.

Monesti sanottiin ettei tarpeeksi masentuneilla ollut enää toivoa. Siis omasta mielestään. Mutta mulla kyllä oli. Mulla oli uskoa ja toivoa siihen että joku vielä pelastaisi mut. Parantaisi.. se joku oli juuri tämän kaiken tuskan, ahdistuksen ja niin toivottomalta tuntuvan ei minkään, päättävä seesteinen ja tumma syli. Kuolema.

Vaikka mä salaa olin toivonutkin sen olevan eräs mulle niin läheinen ihminen. Se jota kohtaan mä olin tuntenut niin paljon enemmän kuin ystävän kuului tuntea. Kai ne torjutut tunteet olivat aikanaan saaneet mut vajoamaan pohjaan. Sillä nyt ei ollut enää mitään merkitystä. Kuten ei millään muullakaan.

Mä olin aikani ihaillut lähes mustaksi muuttunutta tähtiin verhottua yötaivasta ja mittaillut katseellani alas ulottuvaa pudotusta. Jostain syystä mä tunsin olevani yhtä lähellä molempia.

Otin kaiteesta tukea ja nousin sen alaosasta lähtevän pienen korotetun osan päälle. Mun huulille kohosi hento hymy kun mä tunsin lempeän tuulenvireen kasvoillani.

"Niko ei!" kuului hätääntynyt huuto mun takaa.

Mä tunnistin äänen kuuluvan Aleksille. Se sai mut hetkellisesti kiroamaan omaa hitauttani. Jos mä en olis ihmetellyt tässä niin kauaa, se ei olisi ehtinyt paikalle.

Se repi mut kädestä luokseen ja riuhtoi mut itkuisena tiukkaan halaukseen. Suljin silmäni ja kiedoin käteni Aleksin tärisevän kehon ympärille. Se oli aivan liian hysteerinen..

"Tuu sisälle lämpimään mun kanssa" se sanoi irtauduttuaan halauksesta.

Tuo ajatus olisi houkutellut jos mä vain olisin jaksanut enää välittää.

"Kaikki järjestyy kyllä" se vakuutteli päätään nyökytellen.

Siihen mäkin uskoin. Kaikki varmasti järjestyisi. Meillä vain oli hyvin erilaiset käsitykset siitä millä tavalla.

"Niko.." se sanoi hiljaa.

Miehen siniset silmät muistuttivat lähinnä tyyntä merta. Niin rauhallisuutta huokuvat vaikka se itse olikin moisesta kaukana tällä hetkellä.

Mä hymyilin ja nostin käteni sen poskelle silittääkseni tuon ihoa. Se tuntui niin lämpimältä vaikka ulkoilma olikin kylmä. Alettiin olla jo varmasti pakkasen puolella pikkuhiljaa...

"Mee sä vaan sisälle jo. Mä tuun perässä ihan kohta" lohdutin sitä ja hymyilin rohkaisevasti.

Se näytti epäröivän hetken mutta uskaltautui sitten erkanemaan musta edes hieman. Mä en tiennyt uskoiko se mun sanoihin vai ei mutta pääasia että se näytti heltyvän mun ajatukselle.

Mä kuroin nopeasti meidän välille ilmestyneen matkan umpeen ja suutelin Aleksia sen enempää asiasta varoittelematta. Lienee sanomattakin selvää etten mä ollut menossa sen perässä sisälle. Siksi mä halusin varastaa siltä tämän suudelman.

Mä halusin muistaa täältä jotain kaunista ja jotain herkkää. Saada vielä konkreettisen muistutuksen siitä, mistä mä olisin jäänyt paitsi jos se ei olisi paikalle tullut. Nyt mä sain lähteä hymy huulillani.

"Lupaatko?" se kysyi.

Mä nyökkäsin ja hymyilin. Se katsoi muhun hetken epäröiden mutta näytti sitten luottavan mun vastaukseeni. Se hymyili ja kääntyi kohti ovea.

Mä puolestani otin järjestelmällisesti askeleita taaksepäin, seuraten kaiken aikaa ettei Aleksi vain tullut katumapäälle. Siitä mä en olisi juuri piitannut nyt.

Kun Aleksi katosi näköpiiristä, oli minun vuoroni. Palata takaisin kaiteelle ja kiivetä nyt vielä hieman korkeammalle. Sulkea silmät ja hypätä tuntemattomaan. Vetää henkeä vielä viimeisen kerran kunnes se kaikki oli ohi.

Death please heal this broken heart

before I fall apart

Please heal what I could not

Now watch me fall apart

***

Sanoja 840

Tämmönen deeppi setti tähän väliin... koitan seuraavaks saada aikaseks jotain nättiä..

Saint or Sinner//BC ONESHOTSDonde viven las historias. Descúbrelo ahora