Niin hiton onnelliset veljekset

Auvo - Paras ystäväni Sisu

Luvun päähenkilöt:
Auvo Hartikainen 9v, Sisu 9v

"Äiti, mä lähden ulos leikkimään Sisun kanssa!" mä huikkasin äidille, kietoen samalla kaulaliinaa kaulaani. Sisu oli paras ystäväni. Tai no, oikeastaan Sisu oli myös AINOA ystäväni. Muut eivät jostain syystä halunneet leikkiä mun kaa, kun olin Sisun ystävä, eikä Sisukaan oikein antanut mun leikkiä muiden kaa. Varmaankin juuri siksi, miten ne meitä kohteli. Kun meitä vähän syrjittiin. Muut oli kuin eivät huomaisikaan meitä. 

Välillä musta itseasiassa tuntui, että muut suorastaan kartteli meitä, kuin meillä olis joku tarttuva tauti. Ja toisinaan musta tuntui, että jotkut jopa.. pelkäsivät  meitä. Enkä mä voinut ymmärtää, että miksi. Mitä pelättävää kahdessa ihan normaalissa 9-vuotiaassa muka oli?

"Minne te meette leikkimään?" äiti huudahti takaisin, kurkaten mua samalla keittiöstä käsin, jossa se oli tekemässä ruokaa.

"Koulun pihaan!" mä vastasin ja kiskaisin seuraavaksi Kuomat jalkaani. "Ja joo, on puhelin mukana ja tulen ennen ruokaa kotiin!"

"No hyvä. Mene sitten vain, mutta muista olla varovainen, äläkä tee Sisun kanssa mitään tuhmuuksia", äiti naurahti lämpimästi, jääden sitten silmäilemään mua hetkeksi, sen ilmeen muuttuessa samalla mietteliääksi. "Miksi te ette koskaan leiki Sisun kanssa meillä? Tai niillä?"

"Koulun pihassa on kivempaa", mä vastasin ekana yhä ulkovaatteitani päälleni touhottaen, mutta sitten mä pysäytin toimeni ja käännyin katsomaan äitiä. En mä halunnut valehdella äidille. En, vaikka Sisu oli joskus pyytänyt, etten kertois kenellekään totuutta, en edes äidille. "Tai no.. Oikeasti Sisu ei vain tykkää kyläillä kenenkään luona. Eikä se tykkää, että kukaan kyläilee niilläkään."

"Okei.." äiti sanahti mietteliäs sävy äänessään ja katseessaan, jolla se yhä katseli mua. "No, kutsu Sisu silti joskus meille kylään, jooko? Minusta olisi kiva tavata hänet."

"Joo," mä virkoin ja vetäisin sitten vikana hanskat käteeni, suoden äidille vielä oikein leveän hymyn. "Mutta nyt mä meen! Heippa!"

"Heippa", äiti hymähti ja kääntyi samaan aikaan mun kaa kannoillaan, äidin mennessä keittiöön ja mun sykäistessä ulko-ovelle ja pikapikaa ulos siitä. Ulkona oli jonkin verran pakkasta, olihan helmikuu, jonka vuoksi hengitykseni huurusi kuin olisin tulta syöksevä lohikäärme, joten tottakai mä höngin koko matkan koululle kuin hullu, kun leikin jo siinä matkalla yksikseni lohikäärmettä.

"Auvooooooo!!! Täällääääääää!!!" kuulin Sisun äänen kiljuvan heti, kun avasin koulun pihan portin, bongaten sen liukumäen luota. "Lasketaanko pari mäkee ennen kuin mennään jatkaa sitä meidän lumilinnaa???"

"Voidaan laskee!" mä huudahdin Sisulle takaisin ja suljin portin, lähtien sen jälkeen kävelee Sisua ja liukumäkeä kohti. Se puolestaan laski jo ekan mäen, tai ties kuinka mones se sillä mahtoi jo olla. Ainakin sen luminen peppu kieli siitä, että se oli jo laskenut muutaman mäen.

"Jeeeeee!!!" Sisu kiljui laskiessaan, nousi samantien seisaalleen kun pääsi mäen alas ja juoksi sitten takaisin liukumäen portaisiin, laskien heti perään toisenkin mäen.

"Hei, äiti muuten kutsui sut kylään meille joku päivä. Tulisitko sä? Mä tiedän, ettet sä tykkää kyläillä kenenkään luona, mutta äiti haluais tavata sut, oothan sä sentään mun paras ystävä", mä tokaisin Sisulle sen luo päästyäni, Sisun pysähtyessä paikoilleen ja kääntyessä katsomaan mua. Se oli ollut varmaan jo jonkin aikaa ulkona ja laskenut tosiaan jo MUUTAMAN mäen, koska sen pisamaiset posket olivat aivan hehkuvan punaiset ja pipo, joka peitti sen tummanruskeat hiukset, oli ihan luminen. Sitä hädintuskin edes tunnisti sen tummanharmaaksi pipoksi, niin valkoinen se oli kaikesta siitä lumesta. Sisun tummanruskeat silmät - ja kyllä ne pisamaiset kasvotkin - puolestaan olivat muuttuneet niin totisiksi, että oli melkein vaikeaa uskoa sen ilakoineen niin riemuissaan vain muutama sekunti sitten. Mua alkoi heti kaduttaa kysymykseni.

"En mä tiiä, en mä kyl haluis.." Sisu mutisi mulle vastauksensa tovin hiljaisuuden jälkeen ja kiipesi sitten jälleen ne liukumäen portaat ylös, kääntyen vielä sieltä laelta katsomaan mua. "Äitis ei kuitenkaan tykkää musta, eikä anna sun enää leikkii mun kaa."

"Miks se ei muka pitäis susta?" mä kysyin kummissani, kääntäen samalla päätäni kuin kummasteleva koira, joka sai Sisun naurahtamaan.

"No, ihmiset ei yleensä vain tykkää musta. Näethän sä sen koulussakin", Sisu vastasi sitten huokaisten ja istahti pyllylleen, liukuen liukumäen jälleen kerran alas. Minä sen sijaan jäin seisomaan paikoilleni sen perään tuijotellen. No olinhan mä tosiaan nähnyt sen koulussa, mutta ihmettelin silti sitä, että mikseivät ihmiset pitäneet Sisusta..

Vaikka no, jos ihan rehellisiä oltiin, niin osashan se välillä olla vähän ikäväkin, ja sai minutkin  toimimaan ikävästi. Ja välillä vähän tyhmästikin, kun yllytti mua tekemään jotain. Mä olin esimerkiksi syönyt matoja Sisun yllyttämänä ja hypännyt erään leikkimökin katolta sen takana olevaan mäntyyn, ja yks kerta se sai minut usutettua rikkomaan yhden luokkakaverini hienon lumiveistoksenkin. Mikä oli kyllä tosi ilkeää.. Mutta Sisu oli silloin kertonut, että se luokkakaverini oli haukkunut mua ja sitä Dumboiksi, kun meillä molemmilla oli hörökorvat, joten ehkä se oli tavallaan ansainnut sen.

"No mä pidän susta", mä virkoin lopulta Sisulle ja lähdin myöskin kipuamaan niitä liukumäen portaita ylös, meinaten kaatua matkalla, kun Sisu ohitti minut niin vauhdikkaasti. "Vaikka aina etuiletkin!!!"

"Soriiiiii!!" Sisu kiekui ja laski sen liukumäen jälleen kerran alas, jääden istumaan paikoilleen alhaalla, kun kääntyi kailottamaan mulle: "Minäkin tykkään susta!! Jopa niinkin paljon, että saat minulta luvan tuupata mua takalistoon, kun olin niin ilkeä, että etuilin!! Anna tulla vaan!!"

"Selvä!!!" mä kiljuin nauraen yhtä kovalla volyymilla kuin Sisu kiljui, ja laskin sen jälkeen vuorostani sen mäen alas, yhä mäen juurella istuskelevan Sisun saadessa mojovan potkun pyllyynsä, kun mä laskin sen päälle jalat edellä. Mutta ei se siitä välittänyt, nauroi vain. Kuten minäkin.

"Banzaiiii!!!" Sisu kiljahti, kun se hyökkäsi vuorostaan mun päälle, meidän painiessa jonkun aikaa ihan hulluna käkättäen siinä lumihangessa koulun liukumäen juurella, ennen kuin siirryimme ihan lumisina lumiukkoina koulun pihaan tekemämme lumilinnan luokse, alkaen seuraavaksi jatkaa sen rakentamista. Höpöttelimme ja naureskelimme samalla koko ajan jotain, muunkin kuin pakkasen nipistellessä poskiani, ja kun mä lopulta lähdin takaisin kohti kotia mennäkseni syömään, olivat poskeni aivan kipeät kaikesta siitä hymyilemisestä ja nauramisesta. Hitsi meillä oli aina hauskaa!

Onneksi mulla oli paras ystäväni Sisu, jonka kanssa mulla oli niin hyvä olla.