99 Skinny ● Adopted By 5sos || Finnish

Chapter 1

D A I S Y

"Ja niin prinsessa ja prinssi elivät onnellisina elämänsä-"

"Daisy, mene huoneeseesi ja pakkaa tavarasi", isäni huusi samalla kun ryntäsi Rubyn huoneeseen, naama ilmeettömänä.

"Iskä, kello on 22 illalla. Miksi minun pitää mennä pakkaamaan?"

"Miksi sinä olet kertomassa siskollesi satua?"

Katsahdin Rubyyn jonka vihreät silmät olivat laajentuneet kun isämme ryntäsi sisään huoneeseen. "Hän ei saanut unta". Vastasin totuuden mukaisesti; Pikku siskoni oli tullut huoneeseeni kyyneleet silmissään pyytämään minua lukemaan hänelle sadun, koska hän oli nähnyt painajaista eikä hän sen takia saanut enää unta.

"Ihan sama. Mene pakkaamaan tavarasi. Mene!"

Katsoin vielä viimeisen kerran Rubyä ennenkuin suuntasin huoneeseeni. Pakkasin nopeasti vaatteita reppuuni.

Pian istuin jo auton takapenkillä Rubyn kanssa, isäni ajajan paikalla ja äitini apukuskin paikalla.

"Minne me olemme menossa?" Ruby kysyi, samalla katsoen pimeitä maisemia ikkunasta.

Kukaan ei vastannut ja se sai minut huolestumaan entistä enemmän. Miksi minä olin ainoa jolla oli laukku pakattuna?

Ruby ja minä pysyimme hiljaan koko loppu matkan. Sydämeni alkoi lyödä nopeammin kun automme pysähtyi rakennuksen eteen jossa luki 'Saint Maryn orpokoti'.

"Äiti? Iskä?"

"Nouse ulos autosta Daisy", äitini sanoi minulle.

"Daisy?" viisi vuotias siskoni kysyi minulta kuiskaten, hänen vihreät silmänsä katsoivat minua suurina hänen luonnostaan punaisten hiuksiensa takaa. Hän oli saanut hiustensa värin äidiltäni, kun taas minulla oli ruskeat hiukset niinkuin isälläni.

Minä tottelin ja nousin ulos autosta, katsoin kuinka isänikin nousi myöskin pois autosta ja käveli kohti rakennuksen ovea. Hän koputti siihen, mutta kukaan ei vastannut. Isäni kääntyi ja katsoi minua vielä viimeisen kerran, sitten nousten takaisin auton kyytiin.

Seisoin siinä hetken enkä tajunnut mitä juuri oli tapahtunut. Minut oli hylätty. Katsoin kuinka automme ajoi koko ajan vain kauemmas näköpiiristäni ja samalla myös siskoni huudot kuuluivat kokoajan vain hiljaisempina ja hiljaisempina.

***

"Daisy? Herää!" Mrs. Briggs ravisteli minua kevyesti hereille unestani.

Silmäni avautuivat, paljastaen minulle hänen rauhallisen naamansa.

"Mitä?" kysyin sulkien silmäni hetkeksi yrittäen saada kaiken tuntemani apeuden pois mielestäni.

"Sinä näit taas sitä unta."

"Oh."

"Niin", hänen sanoi ja katsoi minua sympaattisesti. "Sinä näytät todella kalpealle. Milloin viimeeksi sinä söit?"

"Voin ihan hyvin", vakuuttelin hänelle.

Hän vain nyökkäsi. "Voisitko sinä kultaseni aloittaa pakkaamisen? Joku todella mukava poika tuli tänne etsimään adoptoitavaa lasta ja minä kerroin hänelle sinusta. Ja nyt hän haluaa adoptoida sinut. Eikö olekin jännittävää?"

"Juu", vastasin ja feikkasin hymyn kasvoilleni. Taas yksi 'ikuinen' koti.

"Hän tulee huomenna hakemaan sinua", Mrs. Briggs kertoi ja sulki oven takanaan.

No minulle ikuinen koti tosin kesti vain muutaman viikon.

Eli niin kauan, kunnes he eivät halunneet minua enää. Mrs. Briggs sanoi minulle, että se johtui vain siitä, että olin 15 ja ihmiset haluavat nuorempia lapsia kuin minä. Mutta minä luulen, että se johtuu vain siitä, että en pysty syömään ja olen muutenkin ongelmallinen lapsi.

Aloitin pakkaamaan vaatteitani hienon näköiseen matkalaukkuun jollaiset Mrs. Briggs oli ostanut kaikille orpokodin lapsille sitä varten, että kun meidät adoptoidaan niin meillä olisi joka laukku jossa kuljettaa vähäiset tavaramme. En halua lähteä orpokodista; sillä täällä on kaikki mitä tarvitsen. Mutta onneksi olisin todennäköisesti takaisin täällä viikossa, koska uusi 'perheeni' kyllästyisi minuun pian.

Minä juoksin vessaan noutamaan teräni niiden piilopaikasta ja nopeasti piilottaen ne matkalaukkuuni. Otin vielä huomisen vaatteet valmiiksi esille, löysä One Direction T-paita ja farkku shortsit.

Toivottavasti Mrs. Briggs ei huomaa kuinka laihoiksi jalkani ovat muuttuneet jos puen shortsit.

Kävin makaamaan sängylleni ja vaivuin taas uneen, unelmoiden täydellisestä perheestä jonka toivoin saavani.