What Am I Doing?

Mopopoika

Kävelen pitkin rautatieaseman parkkipaikkaa. Kello näyttää 2.15 aamuyöllä, ohitseni menee satunnaisesti kiiltäviä metallikasoja. Tunnen ilma virtauksen naamallani, yhden taas pyyhältäessä ohitseni. Vilkaisen kelloani uudestaan, 2.16 hohtaa sähköisen valon luomasta kuvasta, jonka mitään sanomattomat pikselit muodostavat.

Ainoa syy miksi kärvöttelen kylmässä, vain omat ajatukset seuranani ja palikka kädessä on, että odotan ystävääni Villeä, kaverini poikaystävää, eksääni, idioottia, miksi ikinä hänä nyt haluaa kutsua. Tällä hetkellä hän on kuitenkin vain Ville, joka on todella pahasti myöhässä. Turhautuneisuus alkaa hiipiä pikku hiljaa mieleeni ja potkaisen tyhjää. Ainakin luulen potkasevani, kuitenkin kolautan varpaani kovaan asfaltin pintaan, johon on alkanut muodostua kuuraa. Potkuni jäljiltä melkein valkoiseen maahan jää ympäristöään tummempi jälki.

"Ai helvetti!", suustani karkaa. Pompin hetken aikaa yhdellä jalalla ja painan kengän kärkeä toisella kädelläni, ihan kuin se muka jotain auttaisi.

Hetken siinä pompittuani kokeilen laskea jalkaa maahan ja varata sille painoa. Pieni kirpaisu tuntuu pistelevänä tunteena varpaassa mutta siirrän kivun taka-alalle ja lasken jalan siitä huolimatta maahan. Tässä ei ole juurikaan aikaa turhalle säätämiselle. Tai no, mistä minä tiedän paljonko aikaa on, kun herra naistenmiestä ei näy mistään. Voin lyödä melkeimpä lopakkoni roposista vetoa, että hän on eksynyt säätämään jonkun paikallisen huoran kanssa. Mistä tietää, vaikka ovat tällä hetkellä vähän kiihkeissä tunnelmissa vessan komerossa.

Hieron sormiani kuumeisesti toisiaan vaste ja puhallan niihin pienoisesti, jotta sormeni eivät jäätyisi elävältä. Kaappaan maahan, jossain vaiheessa lentäneen puhelimeni ja vilkaisen taas keinovaloa häikäisevää kapistusta. Kello näyttää jo 2.30, Villeä ei näy tietenkään missään.

Yllätys.

Tämän herran 'hyviin' tapoihin kuuluu joka päiväinen myöhästely, ei ikinä oikeassa ajassa. Käsien yhteen hierominen sai veren kirtämään kämmenissäni, mutta muu keho tuntuu kankealta ja no, jäiseltä. Lämpötilani alkaa varmaan pikkuhiljaa lähennellä absoluuttista nollapistettä. Vilkaisen hieman asuani, joka vastaa enneminkin lämpimän sään pukeutumista kuin myöhäissyksyn pakkasiltoihin varautuneen kävelijän. Kylmä ilma kipristelee poskia ja nenänpäätä, pakkasen ollessa noin -5°C tienoilla. Ei sitä paljoa ole, mutta on se melkein 15 asetta vähemmän kuin päivällä, jolloin tämä asukokoelma eksyi päälleni: mustat ihoamyötäilevät farkut, tumman sininen pitkähihainen ja sen päällä musta nahkatakki. Katseeni eksyy polviin ja puolikas hymy eksyy huulilleni. Mieleeni muistuu parin päivän takaiset tapahtumat, jolloin huusin kilpaa kaverini kanssa siitä kuinka hänen mielestään minulla on vain mustia farkkuja, kaikkien ollessa täysin samanlaisia keskenään. Niinpä päätin repäistä yhden parin polvet auki.

Haron jo valmiiksi sekaisin olevia hiuksiani, saaden ne näyttämään yhä enemmän harakan pesältä.

No minkäs sille mahtaa.

Takaani kuuluu pieni rasahdus, mutta sellainen, joka saa kiinnitettyä minuun huomion. Käännän pääni taakse ja näen varjoissa liikkuvan jotain. Olen pienempänä ollut hirveä pimeäpelkääjä, mutta pääsin pelostani muutama vuosi sitten ohi, ainakin melkein. Joskus pimeys saa kuitenkin kylmänväreet kulkemaan kehoani pitkin ja harmaansiniset silmäni hohtamaan kauhusta.

Lähden kävelemään varovasti ääntä kohti ja näen edessäni vain pienen jäniksen. Tunnen sydämmeni sykkeen vasten rintaani ja päätä alkaa taas vihlomaan. Taas se sama saamarin pääkipu mikä tuli Villen luona. Tutkin taskujani ja harmikseni siellä ei ollut yhtään särkylääkettä, jota pidän tavallisesti mukana yllättävien pääkipujen vuoksi. Nyt se ei ole enää kaukana. Jalkani voivatpettävät hetkenä minähyvänsä, joten toivon, että niin ei tapahdu. Minulla on nimittäin taipumusta pyörtymiseen.

No niin Anna rauhoitu jo. Minulla on yleensä tapaan saada paniikkikohtauksia pienestäkin huolen aiheesta, joka oli tällä kertaa jänis. Olen käynyt jonkinsortin terapiassa pari vuotta sitten, jätin terapian kuitenkin kesken sillä en saanut siitä melkein minkäänlaista apua. Ainoastaan viiltelyni loppui. Ja sekin on jo hyvä asia.

Samassa Ville ilmestyy kulman takaa ajaen kovaa vauhtia, veikkaisin menevän ylinopeutta. Hän on onnekas, kun ei saanut poliisia kimppuunsa. Ja sehän ei olisi mitenkään uusi kerta. Jouduin kerran maksamaan tämän sakotkin, kun höperö oli unohtanut lompakon kotiin, jossa tietenkin oli ajokorttikin.

Hetkinen, jokin ei nyt täsmää. Katson tarkasti mopon kyydissä istuvaa henkilöä, joka kaaha minua päin. Miten tämä on mahdollista. Näen kypärän alta hänen suunsa venyvän ilkurilliseen irvistykseen. Tämä riittää, sillä tuo joka ajaa, ei ole Ville. Otan jalat alleni ja lähden juoksemaan rautatieaseman vieressä sijaitsevaa metsää päin. Näen miehen lähestyvän minua koko ajan. Metri metriltä koko ajan lähempänä. Tunnen sydämeni painon rinnassani ja tällä kertaa minulla ei ole aikaa hiljentää sitä.

Juoksen pitkin metsäpolkua joku hullu perässäni ja itken. Miksi juuri minä? Tunen kuinka kyyneleeni liukuvat poskea pitkin alas tai tuuli tempaisi ne mukanaan. Jos olisin jäänyt potemaan päänsärkyä Villen luo ei tätä olisi sattunut eli en juoksi nyt henkeni edestä karkuun jotain kahjoa. Osittain ihmettelen, mistä vitusta tuo on saanut Villen mopon? Kysynkin sitä häneltä silloinkuin nähdään.

En kuitenkaan ikinä voinut tietää, että näkemisemme ei kuluisi tuon setvimisessä...

Moottorin ääni hiljeni ja uskon karkottaneeni hänet ainakin vähäksi aikaa tai hän oli sammuttanut moottorin ja lähtenyt juoksemaan perääni. Erittäin epätodennäköistä mutta silti todennäköistä. Ja uusi kyynelryöppy valuu alas silmäkulmastani. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Juoksea karkuun, huutaa apua vaiko palata takaisin katsomaan miten kävi. Lähtikö hullu perääni vai ajoiko tiehensä. Paniikki oli päässyt minussa valtaan ja välillä tunsin kuinka jalkani voisivat pettää altani.

Hidastin ja hidastin. Nyt uskalsin kävellä ja katsoa taakseni. Ei ketään. En teidä kylläkän missä olen. Keskellä metsää siitä olen varma, mutta tarkasta olinpaikastani ei ainakaan itselläni ole mitään hajua. Kävelen polkua pitkin ja näen täysikuun lipovan taivaankantta. Ainakin tänä yönä on valoisaa. Mutta se ei siltikään tuo yhtään helpotusta kivuliaaseen ja ahdistuneeseen olooni.

Kops. Kops. Joku lähestyy. Olen varma. Ei, en ole. Ääni sisällä huutaa minua juoksemaan karkuun mutta silti jokin pieni osa minusta käskee pysymään paikallaan ja katsomaan miten tässä käy.

Odotai ja odotin.Ja sitten riitti. Minulta loppui kärsivällisyys ja nyt kävelen takaisin päin mistä luulen minun tulleen. Tietenkään en ole varma mutta mitä menetättävää minulla oikeastaan on?

Kops. Kops. Se kuuluu taas mutta paljon lähempänä. Kops. Kops. Päätän ottaa juoksuksi ja pian kiidänkin jo pitkin metsää. Kuulen koko ajan ympärilläni. Kops. Kops. Askelia. Nyt olen ihan varma, että joku tulee perässäni. "Aiih!!" kiljun niin kovaa kuin ääntä lähtee. Olisin kiljunut lisää ellei naamani olisi saanut suuntäydeltä sammalta kaatuessani maahan. Hienoa. Tämä tästä vielä puuttuukin. Olin kompstunut johonkin maasta törröttävään keppiin. Nostin hiukan housunlahetta ylös ja näin noin 5cm pitkän ja syvän haavan lävistävän ihon. Itkin taas. Kyyneleitä vain alkoi vyörymään pitkin poskiani. En kestänyt enää. Romahdan polvilleni maahan välittämättä yhtään mitä tapahtuisin. Ehkä kuolisin, mitä väliä. Ei minulla ollut ketään kuka välittäisi. Ei kertakaikkiaan ketään. On minulla ystäväni ja Peter, mutta hekin unohtavat minut pian, jos kuolen tähän.

Ajatukseni keskeytyvät, kun näen silmäkulmassani yhden mustiin farkkuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneen nuoren miehen. Hän näytti olevan minusta muutaman vuoden vanhempi, tämä ei ollut se sama, joka oli jahdannut minua. Sillä se joka minua oli jahdannut oli ollut ainakin 40 vuotias eikä yhtään hyvän näköinen! Ja tämä on taas komeakin, kauluspaita myötäilee tämän lihaksikasta yläosaa ja mustat farkut kruunaavat koko paketin. Hänellä on myös erittäin kauniit silmät, mutta tapa jolla hän katsoo minua saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.