What Am I Doing?

Hybridi

"Mitä vittua! Ei, se ei voi olla mahdollista! Sinä olet ollut koko ajan näin lähellä, etkä ikinä kertonut tästä minulle!" Huudan kurkkusuorana edessäni seisovalle geenivirheelliselle ihmissusi-vampyyrille, minun sielunkumppanille. Miten ihmeessä hän voi olla sielunkumppanini? Se ei voi olla mahdollista. Tämähän on vain erittäin huonoa pilaa eikö niin? Se ei voi olla mahdollista? Huomaan toistavani itseäni ajatuksissani kokoajan. No miksiköhän?

"Ei se ole mitään pilaa, hän on sielunkumppanimme, pystyn tuntemaan sen. Sinunkin pitäisi?" Suteni huomauttaa hieman haaveilevaan sävyyn. Odottaa Johnista varmaan elämäänsä prinssiä, joka ratkaisee meidän kaikki ongelmamme sielunkumppani asian suhteen. Ja totta se kyllä onkin, minulla ei ole enää minkäänlaisia sielunkumppaninmetsästysongelmia, koska sellainen seisoo juuri edessäni!

"Sinun pitäisi pystyä tuntemaan se!" John sanoo äänessään hiukan katumusta keskeyttäen ajatukseni. John vetäisee käden hiustensa läpi saaden minut katsomaan tätä hatioituneena. Herranjestas hän on komea, hän on ollut sitä kyllä aina eikä tämä sielunkumppanisotku muuta ainakaan sitä asiaa. Samassa sisimpäni tuntuu räjähtävän ja taitun kaksinkerroin maankamaran ollessa jo yllättävän lähellä. Alan haukkomaan henkeä tuhansien tunteiden vilkkuessa silmisäni sekä kehossani.

Tunnen olevani turvassa kaikelta, jos vain saisin käpertyä tämän kylmään syliin. Vaarassa niin kuin silloin, kun tapasin Johnin metsässä. Rakastettu niin kuin olin vielä vanhempieni eläessä ja ollessa luonani. Haluttu mutta kahlittu elämään sielunkumppanin kanssa, laumanjohtajana sekä laumani suojelijana, jonka oletetaan olevan hyvä jostaja sielunkumppaninsa kanssa ja hankkivan hänen kanssaan lapsia. Voi paska, mitähän laumakin ajattelee tästä! Ohmy, ei tästä tule mitään, on oltava jokin keino purkaa sielunkumppanuus.

"Ja jättää meidän ja Johnin sydän särjetyksi lopuiäksi! Empä usko. Minä en ainakaan ajatellut suostua." Suteni kivahtaa selvästi inhoten äsköisiä sanoja. Himpura! Onko mitään muuta keinoa päästä pois tästä sielunkumppanin aiheuttavasta tunnesekamelskasta ja järkytyksestä. Okei, alan olla jo niin sekaisin, että alan höpöttämään jo ihan omiani. Tämä ei todellakaan ole hyväksi mielenterveydelleni, joka on taas vaihteeksi saanut järkkyä viime aikoina. Ja pahasti.

"No tunnetko sen?" John kysyy selvästi huolen paistaessa äänessään. No ymmärtäähän sen, olen juuri kyyristyneenä maankamaralle, pidän päätäni käsissäni ja sydämmeni lyödessä ulos rinnasta. Hän varmaan pystyy jopa kuulemaan ja aistimaan sen. Vampyyreillä ei voi olla huonoa kuuloa tai heidän suorituskykynsä laskisi ja se taas vaihteeksi huonontaisi metsästämistä ja siten he eivät pystysi ravitsemaan itseäänsä eläimenverellä ja he joutuisivat käyttämään ravinnokseen helpompaa saalista eli ihmistä. Miksi ihmeessä mietin tällaista tämmöisellä hetkellä? Taidan tosiaankin pistäytyä jossain lääkärin tai apteekin tapaisessa paikassa paluu matkalla.

"No helvetti tunnen!" Raakun tälle silmieni painuessa vielä kovemmin kiinni, kun tuhannet tunteet alkavat päästä koko ajan enemmän ja enemmän valloilleen. Viha päällimmäisenä ja pakokauhu toisena. Viha tuntuu ylettävän niin korkealle, että olen pikku hiljaa menettämässä itsehillinnän viimeiset rippeet ja se johatisi siihen, että tuon vampyyrin torahampaat olisivat porautuneena hänen kurkkuun kuin sitkeään lihaan.

Sitten tapahtuu jotainn odottamatonta, jota en olisi ikinä uskonut tapahtuvan, en ainakaan minulle. John lähestyy minua pikaisesti, päästyään luokseni poika sipaisee hellästi hiukset pois kaulavaltimoni luota ja upottaa terävät hampaansa, tappajan hampaat ihooni. Tunnen Johnin imevän minusta hiukan verta ennen kuin irrottaa hampaansa minusta. Hänen huulilla on tumman punaista verta, jonka rautainen aromi tunkeutuu nenääni. Minun vereni. Huomaan Johnin silmillä loistavan katumuksen ja anteeksipyynnön tunteet. Tehtyä ei tekemättömäksi saa!