What Am I Doing?

Ihmissudet

Welll, sain vihdoin päätettyä päähenkilön ja hänestä kuva ylhäällä eli Anna. Toivottavasti on mieleinen.

Jea, nyt ois tämäkin luku uudelleen kirjoitettu. Tätä lukua en muokannut paljoa, koska mitä kello nyt näyttääkään... vähän yli yhentoista, joten tämä oli tällainen pikaprosessi.

Lukua ei ole pakko lukea, jos olet lukenut sen jo kerran! Sisältö on sama mutta osittain eri sanoin kirjoitettu!

//word count:1023// Edellinen versi oli 770 sanaa pitkä....

Lukuhetkiä kaikille!

Katson siniharmaatsilmäni epäuskosta kiiltäen ensin Johnia ja sitten vuorostaan Galebia. "Voiko se olla edes mahdollista?" Kysyn heiltä totaallisen järkyttynenä.

Kasvoni varmasti ovat täynä inhoa ja vihaa heitä kohtaan, joka on oikeastaan totta. En voi sietää turhaa tappavia... eläimiä. He voivat metsästää myös ihmisiä! Olen varma siitä, jos en pääse pian pois, seison heidän päivällispöydällään, johonkin valkoiseen kaapuun puettuna ja ruokaesitteessäni lukee Uhri.

Vedän vasemmalla kädellä seläntakana olevan lipaston ensimmäisen kaapin auki ja onnekseni siellä on ruosteisen tuntunen vanha puukko.

Kuka pitää puukkoa kaapissaan?

No, jos vamppyyrejä on Maapallolla, en pitäisi tätä laisinkaan kovin outona tai hulluna. Ehkä enemmänkin tyhmänä. Huomasin nimittäin, että kaikki on mahdollista tämän katon alla, melkein kaikki. Ainoastaan pois pääseminen tuottaa ongelmia, jos se edes on nyt mahdollista näiden ylivilkaiden ihmissyöjien keskeltä.

Hetken kuluttua sisään tuli nuori mies veikaisin noin kaksikymmentä vuotiaaksi. Hän nyökkää kohteliaasti minuun päin, joten uskon sen meinaavan minua. Vastaan tälle vain viileällä katseella, herran alkaessa höpöttämään jotain ei niin tärkeää, kai. "Hei olen Marras. Ja olen Neuvoston viestin tuoja. No John. Neuvosto on tehnyt päätöksen. Hän jää, mutta ei ole vielä varmaa minne hän menee. Eli koskemattomuus häntä kohtaan."

Vau! Minulle koskemattomuus, mutta miksi ihmeessä. Mitä minä olen tehnyt sen eteen? Entä, jos joku koskee minua? Entä, jos haluan jonkun koskettavan minua? Kysymyksien vilinä päässäni on melkein pysäyttämätön. Lopulta kerään itseni ja huokaisen vähän liian kuuluvasti ilmaa ulos keuhkoistani.

Marras pitää pienen tauon ja jatkaa:" Ja mitä teihin tulee... ulkona täysikuulla rikkoo liikaa lakeja ja neuvosto käsittelee nyt tuomiotanne. "

Johnin silmiltä kuvastu ihmetys ja samalla hiukan ärtyneisyyttä, mutta se kesti vain silmänräpäyksen ajan ja aloin jo epäillä, että olin nähnyt harhoja.

"Miten niin ei ole varmaa? Luulin jo, että jos hän jää, hän jää tänne. Eikai häntä luovuteta piskeille?! "

" En ole varma mutta se vaikuttaa todennäköisimmältä. Hän ei kuulu tänne tai muuallekaan. Lohikäärmeratsastajilla olisi liian kova työ opettaa häntä ja muut eivät halua häntä. Valitettavasti 'piskit' ovat ainoita jotka pärjäisivät hänen kanssaan. Ja hän myös muistuttaa enemmän heitä. Ja sinuna olisin varovainen nämä päivät, emme halua koventaa edessä olevaa tuomiotasi. "

Hetkonen hei, piskit, luovutetaan,nyt on minun aika puuttua keskusteluun, jos tässä nyt on mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. En halua kuitenkaan menevän minulta sivusuun.

"Hetkonen. Teille ei kuulu ollenkaan mun oma elämä, okei? Mä haluan itse päättää mitä teen ja minne meen ja mä haluan nyt kotiin."

Lähden kävelemään nokka pystyssä kohti ovea, kun olen Johnin kohdalla hän ottaa minua olkapäästä kiinni pysäyttääkseen matkantekoni. Kosketus on kuitenkin hellä ja täynä lämpöä. "Älähän typy karkaa mihinkään."

Hän katsoo minua silmiin varautunut ja uhkaava ilme kasvoillaan, sillä olihan minut juuri julistettu koskemattomaksi ja tietenkään en saisi lähteä minnekään. Eivätkä he sallisi sitä, mutta minä sallin.

En välitä Johnin hellästä kosketuksesta, enkä tämän lumoavasta äänestä ja vastaan takaisin itsepäisellä ja vihaisella katseella. "Ja sinäkö sen muka päätät? Joku kannibaali."

Riuhtaisen itseni irti ja lähden kiihdyttämään askeleitani, jotka ovat pian juoksua. Matkani ensimmäinen päämäärä on ovelle pääseminen ilman ongelmia.

En ollut huomannutkaan kun muut henkilöt Johnia, Galebia ja Marrasta lukuunottamatta olivat poistuneet jossain vaiheessa erittäin painostavaa keskustelua.

Galeb yrittää ottaa olkapäästäni kiinni mutta saan sen onnekseni nipinnapin väistettyä.

Aukaisen oven ja lähden juoksemaan täyttävauhtia käytävää pitkin, joka oli erittäin hienostunut ja piakkoin näen käytävän päässä olevan portaikko, jonka uskon johtavan ulospääsyn luo. Tai sitten ei.

Lähden laskeutumaan pieniä portaita pitkin alaspäin. Huomaan seinällä olevan opastenuolen, joka kerto minulle olevani neljännessä kerroksessa. Huhhu, mikä talo! Juoksen pari kerrosta alaspäin ja käännyn nopeasti oikealle, enkä voinut millään nähdä kulmantakana piilevää vaaraa tai henkilöä ja syöksyn suoraan tämän syliin, molempien pyörähtäessä lattialle.

Puukko, joka oli ollut toisessa kädessä tipahtaa lattialle ja puna nousee pikkuhiljaa kasvoilleni. Haistan märän koiran ja hien sekamelskan, joka ei ole hirveän pahanhajuinen, vaikka ei kyllä mielyttäväkään. Nostan varovasti päätäni ja näen minun kiinni ottaneen kasvot, jotka ovat erittäin, erittäin komeat tai tässä tapauksessa söpöt. Hiukset ovat lyhyehköt ja tummat, silmät hohtavat porrasvalossa jäänsinisenä. Vau! En ole ikinä nähnyt niin kirkkaita silmiä. Pojan kasvoille nousee nopesti ilkurillinen ilme.

"Anteeksi", saan vain sanottua ja sekin lentää kuiskauksena ja epämääräisesti suustani ulos. Lasken katseeni alas ja kampean itseni nopeasti pystyyn.

"Ei se mitään. Näitä sattuu." Poika sanoo ja katsoo jalkojaan, hymyn kiriessä kasvoilleni. Hän on paljon pidempi kuin miltä antaa kuvitella, olen ainakin yhden pään häntä lyhyempi. Pian poika nostaa katseensa kengistä silmiini ja silmäilee minua katseellaan:" Taidat olla se ihmislapsi?"

Mitä hän äsken sanoi, kuulostaisi siltä kuin ihminen olisi jotenkin outoa. "Ja sä taidat olla verenimijä."

Poika päästää naurahduksen ja katsoo minua silmiin. Pystyn lukemaan hänen katsettaan, joka on sekoitus epätoivoa, mielenkiintoa ja himoa, nälkää jotain kohtaan. Siirsin katseeni sivuun, sillä en halua tietää enempää tästä mysteeri pojasta.

" Mun ois varmaan parempi tästä lähteä."

Juuri, kun olen menossa pojan ohi, hän tarttuu kiinni kädestäni, katsoen kuitenkin lattiaan. Aistin, että hän ei uskaltanut nostaa katsetta. "Olen muuten Carter, jos kiinostaa. Toivottavasti näemme vielä."

Häkeltyneenä ja huvittuneena pojan söpöstä olemuksesta käänähädän pääni taakse ja esittelen itseni:"Olen Anna. Ja en usko, että näemme enää."

Ärtyneenä pitkästä odottelusta, sillä seisoimme siinä varmaan useita minuutteja sanomatta sanaakaan ja katsomatta kumpikaan toisia. Riuhtaisen käteni irti ja lähden juoksemaan käytävää pitkin. Mistä äkillinen mielentilan muutos? Olen ehkä tykästynyt poikaan mutta vain kaveri mielessä, vaikka olin melkein sulanut keskelle pojan vapaata ja villiä katsetta.

Mitä minä oikein meinaan? Minun pitäisi olla jo ulkona tästä talosta, pikemminkin linnasta mutta takerruin johonkin poikaan. Mikä minua vaivaa? Henkeni on vaakalaudalla!

Jatkan juoksemista ja eteeni avautuu suuri eteisaula.

Vihdoinkin!

Juoksen ovelle niin kovaa kuin pääsen ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ihmettelen miksi ulkona ei näy ketään, kunnes muistin neuvoston kokouksen, joka on kuulemma parra-aikaa menossa. Varmaan pohtivat mihin vankilaan minut sijoittaa kidutettavaksi. En vieläkään tajunnut mitä Marras ja John mienasivat puhuessaan piskeistä. Piski meinaa koiraa mutta en usko, että he aikoisivat lahjoittaa minut jollekin pentueelle. Ellei sitten... mutta se ei voinut olla mahdollista.

Tai no juuri huoneessa ollessani olin sanonut, että kaikki tässä talossa on mahdollista niin miksi ei. Piskit meinaavat ihmissusia. Ja minut aidotaan muuttaa ihmissusien keskeen, jonkun ihmeen takia, jota en itsekkään ymmärrä.