What Am I Doing?

Sorry, but I'm different

Aukaisen vaatekaappini oven ja selaan katseellani sen sisältöä. Mietin tarkkaan mitä laitan päälleni, sillä kun kerron muutostani ystävilleni en halau heidän luulevan minun olev jollain'ihan sama'-fiiliksellä. Pitkän harkinnan jälkeen päädyn tavallisiin mustiin farkkuihin joista -yllätys yllätys- polvet on revitty auki. Paidaksi valitsen perus valkoisen Hanneli neulepuseron. Asukokonaisuuden koristaa kultainen kaulaketju sekä beiget talviset nilkkurit.
Harpon ikkunani luo ja vilkaisen lämpötila mittaria, joka näyttää -10°C.
Pakkanen siis noussut. Tuijotan typertyneenä ulos ja näen pihamaan hohtavan valtoimenaan. Lunta! Sisälläni syttyy liekki, joka kertoo päivästä tulevan täydellinen.

Kävelen meikkipöytäni ääreen ja teen jokseenkin hieman yliampuvan meikin, laitan kulmat, vetäisen rajaukset ja ripset. Lopuksi katson vielä tyytyväisenä peilistä aikaansaannostani. Rajaukset korostavat kauniisti silmiäni saanen itseni näyttämään hieman sudelta.

"Sinähän olet susi!" Sisälläni ituva sudenmielinen 'kasvain' huomauttaa.

Tuhahdan tälle vain vastaukseksi ja jätän hänet omaan arvoonsa pääkoppaani.

Lähden tomerasti harppoen portaat alas, mutta viemeisellä portaalla jalkani lipeää ja kömmähdän vatsalleni portaiden alapäähän. Hienoa, erittäin hienoa Anna! Tuhahdan itselleni ajatuksissani.

Kävelen jääkaapille. Tyhjä. Vatsani vetoaa olevansa nälkäinen mutta siirrän sen taka-alalle, niinkuin kaikki muutkin minua vaivaavat asiat. Esim miten ajattelin kertoa lähdöstäni ystävilleni. Peter tulisi ottamaan tämän kaikista ystävistäni pahiten. Olemme nimittäin seurustelleet kohta hiukan yli 1,5 vuotta ja tunnen itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi hänen kanssaan.

Mutta pian kaikki muuttuu. En saa olla enää hänen seurasssaan, en saa pitää hänen minkäälaista yhteyttä. Minun täytyy aloittaa ihan alusta. Kaikki. Minun täytyy tutustua uusiin ihmisiin. Ja jos jotkut pitävät tätä mahtavana mahdollisuutena niin ei se ole. Se on kaikkea muuta kuin mahtavaa. Se on sama, kuin puu revittäisiin juuriltaan ja pakottettaisiin kasvamaan keskellä järveä. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, hyvä fiilikseni on hävinnyt kuin tuhkatuuleen. Kaiken kruunaa tietysti se, että Alaskassa ympärilläni varmaan pörrää kaikki urossudet. No kukapa heistä ei lauman alfaksi haluaisi. Ei heitä voi tuomita. Minuthan tässä pitäisi, minä menen sinne aivan yhtä-äkkiä ja ilmoitan olevani tuleva alfa, ilma kumppania.

Juoksen eteiseen, kiskon kengät jalkaan ja katsahdan kummasti paikoilla olevaan oveeni. Pieni hymynkare nousee huulilleni, kun nyt ajattelen tapahtumaa tarkemmin, on se kieltämättä aika hauska. Oveni hajoitetaan ja sen jälkeen yritetään sijoittaa paikoilleen.

Hyppelehdin iloisena ulos pihalle ja lähden kävelemään reippain askelin kohti paikkaa, jossa näen ystäväni, viimeisen kerran. Kävelen rauhallisesti kortteliani pitkin, kunnes nenääni tulvahtaa outo tuoksu. Nuuhkaisen tarkemmin ilmaa mutta samantien tuoksu on hävinnyt. Katsahdan kummastuneena oikealle ja sitten vasemmalle, enkä havaitse mitään kumnmastuttavaa. Jatkan löntystelyäni huolettomana katuja pitkin.

Saavun pian kaupan kulmaan, nuuhkaisen ilmaa, kyyneleet joita olen yrittänyt pidättää koko matkan tulvahtavat silmiini uudestaan, kun näen tutun kaveriporukkani. He vilkuttavat minulle iloisesti niinkuin normaalisti. Ainoastaan paras ystäväni Lila huomaa mielentilani ja juoksee luokseni ottaen minut isoon ja jäntevään halaukseen.

"Mikä hätänä raks?" Lila kysäisee huolissaan. Hän nostaa pään olkapäältäni, ottaa olkapäistäni kiinni ja katsoo huolestuneena minua omilla violeteilla silmillään.

"Ei täs mitään. Kerron sit myöhemmin." Vastaan ja pyyhin kyyneleet pois silmiltäni. Lähden kävelemään porukkaa, rakkaitani kohti. Toisena sieltä eroaa poikaystäväni Peter, hän juoksee suoraan minua päin ottaa minut -yllätys, yllätys- karhunhalaukseen. Ja sitten en enää voi pidättää enää kyyneleitä, vaan annan ne valtoimenaan tulla sisältäni.

Nyyhkytän Peterin olkapäällä varmaan sen 10 minuuttia, kunnes lopulta irrotaudun ja katson silmät punaisina Peterin ruskeisii, vahvoihin silmiin. Hän ei tietenkään pysty olemaan minusta erossa, tulee ja painaa hellän suudelman huulilleni. Painaudun taas hänen olkapäälle ja hän tuudittelee minua rauhalliseen tahtiin.

"Haluatko nyt kertoa mikä sulla oikein on?" Lila kysyy Peterin takaa selvästi huolissaan.

"M-mä muutan", saan nämä sanat ainoastaan suustani ja silloin kuuluu henkäysten parvi ja Lilan järkytyksen huudahdus.

"Minusta tuntuu, että et kertonut kaikkea?" Peter kysyy selvästi jännittyneenä. Vihasta?

"En." Vastaan vahvasti ja jatkan hiukan epäröiden:"Minä muutan Alaskaan, pieneen kylään jonnekin sukulaisteni luo. Ja-ja en saa pitää teihin enään mitään yhteyttä tämän jälkeen. En koskaan. Emme saa enää nähdä toisiamme. Tämä jää meidän viimeisiksi sanoiksi, joten nyt oilis aika paljastaa kaikkien pahimmatkin salaisuudet." Sanon ja kuulen jo muutaman nyyhkäyksen karkaavan Lilalta. Itse pysyn yllättävän kylmänä koko ajan. En ole enään surullinen. Minut on vallannut jokin outo tunne. Minulla ei ole enää haikea fiilis, olen vain helpottunut? Tunteeni ovat tällähetkellä totaallisesti sekaisin.

Peter katsoo minua edelleen kylmästi polttaen sydäntäni. Hän otta nopeasti pari askelta taaksepäin ja kun tarkoitan nopeasti niin yliluonnollisen nopeasti. Peterin silmissä välähtää punaista ja luulen sen olevan mielikuvitukseni keksimää.

"Miksi et sanonut meille mitään?" Lila kysyy epätoivoissaan kyynelistä.

"E-en tiennyt siitä, kuin vasta pari päivää sitten." Sanon ääni täynä kylmyyttä. Ja vilkaisen Lilaa, joka hypähtää säikähtyneenä taaksepäin.

"Si-sinun silmäsi ovat keltaiset!" Hän huudahtaa vilkaisten minua peloissaan. Voihan rähmäkäpälä, nyt minä varmasti paljastuin!

Peter ottaa minua kädestä kiinni ja lähtee vetämään kaupan vieressä sijaitsevaan metsään päin. Kun olemme kävelleet metsässä kymmenisen metriä, Peter ottaa minut reppuselkään tietämättäni ja lähtee juoksemaan kovaa, erittäin kovaa.

Pysähdymme hetken päästä suuren kiven luokse, jossa tämä laskee minut alas ja huutaa kurkkusuorana: "Miksi! Miksi et kertonut minulle olevasi ihmissusi! Miksi olet salannut kaiken tämän minulta? Luuletko pitäväsi minua tyhmänä?"

Katsahdan hädissäni taakse ja pakotietä ei ole. Enkä muutenkaan voisi keritä Peterin kaltaista juoksijaa kiinni.

"Miten tiedät minun olevan ihmissusi?" Kysyn kylmästi Peteriltä.

"HAh, kaikkihan sen näkevät. Ensinnäkin silmäsi paljastavat sinut tällä hetkellä. Ja olemuksesi huokuu susimaisia piirteitä. Tarkkailet koko ajan ympäristöäsi." Häån sanoo, kuin olisi lukenut jotain kirjaa. Mutta silmäni? Miten ne voivat olla erinväriset.

Kaivan nopeasti puhelimen taskustani ja katson etukamerasta itseäni. Peter ja Lila puhuivat totta, silmäni todella ovat keltaiset.

"Mi-mitä tämä meinaa?" Kysyn hädissäni varmaan itseltäni samalla kuitenkin Peteriltä. Tiedän Peterin tietävän mitä tarkoitan, sillä hänkään ei ole normaali. Lyön siitä vaikka hiusteni verran vetoa.

"No minulla on tähän aivan naurettava vastaus mutta muutakaan en keksi. Olet tarpeeksi kypsä alfan tehtävään, sillä kaikki tulevat alfat saavat keltaiset silmät 'muutuessaan' alfoiksi."

Vilkaisen järkyttyneenä Peteriä, joka tietää asiasta enemmän kuin minä.

"Miten sinä voit tietää noin paljon?"

"Haluatko varmasti tietää?"

"Haluan."

Hellou! Päätin kuitenkin kirjoittaa tämän osan loppuun vaikka mainitsinkin, että en kirjoita tänään uutta osaa. Hiukan lyhyempi kuin normaalisti mutta halusin lopettaa juuri tuohon kohtaan. Muutamat viimeiset luvut ovat olleet hiukan rauhallisia mutta eiköhän ala sitten tapahtumaan, kun päästään sinne Alaskaan.

1K lukukerran raja rikottu!!! Kiitos kaikille ihanille <3<3<3 Ja paras sijoituskin on tällä hetkellä #2 werewolf:ssa Kiitos vielä kerran! :DD