What Am I Doing?

Muutos

Tunnen pehmeän pohjan allani. Huuliltani karkaa huokaus ja joku juoksee viereeni. Nuuhkaisen ilmaa, Carter.
Siristän varovasti silmiäni ja pian räväytän ne auki. Katson suoraan Carterin jäänsinisiin silmiin, joista paistaa helpotus. Kuulen myös Johnin ja Galebin kävelevän keittiöstä sohvan luo, jossa makoilen. Nousen varovasti ylös istumaan ja asetun mustan nahkasohvan vasempaan reunaan, jotta muutkin mahtuvat istumaan. Carter istuu alas ja muut seuraavat perässä.
Kukaan ei sano sanaakaan. Kaikki ovat vaipuneina omiin ajatuksiin ja itse en kehtaa aloittaa keskustelua. Mitä edes sanoisin?

Lopulta pitkän ja painostavan hiljaisuuden jälkeen Carter kääntää kasvonsa minuun päin ja katsoo suoraan harmaansinisiin silmiini.

"Olen pahoillani siitä, että en kertonut kaikkea, vaikka lupasinkin", Carter aloittaa ääni hiukan väristen ja kääntää syylliset silmänsä takaisin seinään.

"Mä oon pahoillani siitä, että rikoin oves. Täältä kuuluu ääntä ja ei me muute oltas päästy sisälle. Ja sit ku tultiin nii löydettiin sut tajuttomana lattialta." Galeb vetää syvään henkeä ja jatkaa. "Me yritettiin herättää sua mutta sä et reagoinu mitenkään. Olit aivan jääkylmä ja Carter ei tuntenut sydämesi ääntä. Ainoa selitys Carterin mielestä tähän oli, että olet saamassa lisää ihmissuden ominaisuuksia. Joten emme päättäneet herättääkään sinua."

Katson kauhistuneena Galebia ja sitten Carteria. Miten tämä voi olla mahdollista! Olenko minä nyt ihmissusi? Mielessäni pyörii liikaa kysymyksiä mutta en saa jostain syystä sanaa suustani. Katson vain järkyttyneenä edessäni istuvia poikia.

"Kuinka pitkään olin tajuttomana?" Kysyn hiljaa hetken hiljaisuuden jälkeen, painaen pääni alas, sillä en halua näyttää ajatuksieni käyvän kolmatta maailmansotaa.

"Pari päivää." John vastaa yhä huoleton ilme kasvoillaan. Miten hän voi olla noin tyyni! Tämä on järkyttävin asia elämässäni. Lähtisin jo huomenna Alaskaan! Keskelle ihmisiä syöviä susia, keskelle ei mitään! En mitenkään kerkiäisi hyvästellä kavereitani, enkä poikaystävääni. Tai, no mitä minä heille edes sanoisin. 'Joo tota, tässä kävi nyt semmonen juttu, että musta tulee ihmissusi ja muutan Alaskaan enkä näe teitä enää koskaan.' Ei kiitos.

Onneksi vanhemmat ovat helpompi asia, heh. He kuolivat pari vuotta sitten, joten ajattelin käydä vain mutkan heidän haudallaan ennen lähtöä, jolloin heitän hyvästit. Jotkut varmasti ihmettelevät miten 17 vuotias tyttö pärjää yksin. Okei, olin silloin 15. Aluksi muutin tätini luokse Lontooseen. Olin sitä ennen asunut vanhempieni kanssa Göteborissa. Asuin tätini luona pari vuotta, jonka jälkeen ostin paritalon Dublinista ja muutin sinne. Vanhempani olivat varakkaita, heitä ei voinut sanoa rikkaiksi eikä todellakaan köyhiksi.

"Ha-haluan nyt kertoa sinulle miksi en heti kertonut sitoutuvasta loppuelämän kumppanista. Semmoista ei edes periaatteessa ole, on vain sielunkumppani. Sielunkumppani on kuitenkin paljon isompi asia kuin loppuelämän kumppani. Sinun sutesi ja sielunkumpanin susi ovat kuin kaksi palapelin palaa, jotka liittyvät toisiinsa. Ja en kertonut sinulle asiasta, kun minä oikeasti pidän sinusta. Ja sinä, no, et ole minun sielunkumppani, enkä minä sinun ja yleensä me ihmissudet aloitamme ensimmäisen seurustelusuhteen sielunkumppanin kanssa.Ja minä en halua sielunkumppaniani haluan sinut. Joten kaipa minä halusin, että sinä et löydä sielunkumppania ja lperustat perheen minun kanssa, jolloin lapset liittäisivät meidät ikuisesti yhteen. Toki erojakin on otettu mutta ne ovat harvinaisia. Ja alfan-paikka on vain plussaa. Anna minä rakastan sinua!"

Carter kertoo aluksi rauhallisesti ja loppua kohden epätoivo paistaa hänen sanoissa. Mitä enemmän hän selitti, sitä vihaisemmaksi tulin. John vilkaisee minua hiukan varoittavasti, mutta en välitä. Katson vain vihaisesti Carteria, jonka silmät täyttyvät pelolla.