What Am I Doing?

Geenivirhe

Kuvassa Carter, joka esiintyy tarinassa ihmissutena.

No, mitäs pidättte uudelleen kirjoitetuista alkuosista? Kiirettä on pitänyt, mutta kun aikaa ja inspiraatiota on löytynyt, näitä on ollut mukava kirjoittaa. Ja kuten olette huomanneet osat ovat pidentyneet muutamalla sadalla sanalla ja sisältö ei ole muuttunut mitenkään, joten ei ole pakko lukea, jos olet jo lukenut luvun kerran!

//word count:1048// entinen luku oli 890 sanaa pitkä...

Hyviä lukuhetkiä kaikille!

Piha jolle päädyn on vanhanaikainen mutta hienostunut ja pääovilta lähtee leveä ja paljon käytetty soratie, joten veikkaan autojen menevän siitä. Ja samasta liittymästä lähtee kapea hiekkatie metsään. Kahdesta edessä olevastani reittivalinnasta valitsen hiekkatien, sillä jos lähden soratietä pitkin käppäilemän, minut voidaan huomata helpommin ja minun pitäisi vartioida koko ajan ympäristöä, kun taas hiekkatiellä pääsisin etenemään ehkä nopeammin, kun ei tarvitsisi tiirailla ympäristöä ja tietenkään minua ei huomattaisi niin helposti. Joten lähden hölkkäämään kevyesti hiekkatietä pitkin. Katson rannekelloani, joka kertoo kellon olevan vähän vaille viisi, aamuyöstä. Tunnen oloni yllättävän pirteästi ottaen huomioon, että en ole aamuvirkku ja olen ollut hereillä kohta sen kaksikymmentäneljä tuntia.

Miten aika on voinut hurahtaa näin nopeasti?

Tai no, ehkä ei nopeasti, sillä olinhan minä varmaan tajuttomana ainakin sen tunnin, jolloin minut on ilmeisesti kuljetettu tänne 'linnaan' keskelle metsää tai paremmin keskelle ei mitään. Ainakaan ei kuulu minkäänlaista autojen ääniä tai mitään lähellä olevaan kaupunkiin kuuluvaa, vaikka en tiedä onko tässä mitään lähettyvillä. Uskon, että lähellä ei ainakaan ole yleistä tietä.

Juuri, kun luulen päässeeni tarpeeksi syvälle hidastaakseni, edessä aukeaa isohko puutarha mahtavine suihkulähteineen.

"Vau!" huudahdan välittämättä yhtään kuulisiko joku, sillä puutarha on aivan uskomaton. Keskellä on valtava suihkulähde, pihalla menee sekaisin erillaisia polkuja ja siellä täällä on pienempiä suihkulähteitä ja muutamia koristepatsaita. Puutarhaa reunustavat vihreät pensasaidat ja puut. Pihalla on myöskin monenlaisia kukka-asetelmia ja ruusupensaita.

Lähden kulkemaan varovaisin askelin yhtä polkua pitkin oikealle, jonka ajattelisin johtavan metsään mutta päädynkin pieneen huoneen tapaiseen hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan. Täällä missä olen, on vain riipputuoli, pöytä ja pieni suihkulähde ja pari kukka-asetelmaa. Uskoisin tämän olevan jonkinlainen rauhoittumispaikka.

Joillakin näyttää olevan rahaa laittaa tämmöisiä kauneuksia pystyyn.

Ajatuksen juoksun pysäyttää, kun tunnen pehmeänkosketuksen aiheuttaman käden olkapäälläni ja pahaenteistä naurua. Säikahtäneenä työnnän käden pois, kiepsahdan nopeasti ympäri ja joudun selkä vasten pehmeän tunteista pensasaitaa.

"Mitä haluat?" esitän pelokkaan mutta uhkaavan kysymyksen edessäni seisovalle oliolle. Mutta en nähnyt hänen silmissään minkäänlaista vaikutusta. Vain nälkää, hirmuisen janon, joka saa minut muistaman, että olen ihminen vamppyyrien keskellä eli käytännössä hiiri keskellä kissalaumaa.

Tulija raottaa pienesti suutaan: "Tämä kirpaisee hiukan mutta lupaan tehdä sen nopeasti. Et tunne paljon mitään."

Vohkaisen tuskissani, kun tulija on enää vain kymmenen sentin päässä kaulastani.

Miten kaikki voi päättyä näin? Olen vasta seitsemäntoista!

Juuri, kun luulen hänen tekevän minusta lopun, kuulen rahinaa ja metsästä juoksee John, Galeb ja ... Carter!