What Am I Doing?

Vampyyri

Hellou!

Tässö olisi nyt uudelleen kirjoitettu luku! Kirjoittelen todella hitaasti näitä lukuja uudelleen, sillä se on yllättävän työlästä hommaa. Ainakin itselleni. Joten näitä tulee sen muutaman kuukauden välein vähintään.

En pakota ketään lukemaan uudelleen kirjoitettuja lukuja, jos olet lukenut ne aikaisemmin! Sanat ja kuvaus ovat erit mutta sisällöltään luku on sama, eli ei muuta kertomuksen kulkua mitenkään!

//Word count:1038// Ennen oli vaan vähän yli 600 sanaa..........

Mukavia lukuhetkiä kaikille!

Metsästä ilmestyneen miehen hiukset ovat kauniin vaaleat ja silmät ovat vihreät, mutta näen seassa hohtavan verenpunaisen sävyn häivähdystä. Silmät heijastavat oman pelkoni ja etenkin mielenkiinnon, joka huokuu minusta tätä miestä kohtaan. Ja katse hyökkää uhkaavasti minua kohti, tunnen henkilön tutkivan minun sisintääni, kuin etsien siltä jotain, vastauksia löytämättä.

Ilmaan lentää oksien raksahtelua ja huomaan puiden seasta saapuuvan lisää porukkaa, lienevät varmaan tämän herran kavereita. Saapujia on neljä tämän tulijan lisäksi, jota katson silmiin herkeämättä muista katsojista. Kaikki jäävät meistä muutaman metrin etäälle kuin varoen edessäni seisovaa komistusta. He supisevat jotain kauempana kunnes pienin kaikista -muut ainaki yli kaksi metrisiä, joten tämä noin 190-, ruskeasilmäinen ja hiekanväriset hiukset omaava, veikkaisin 16-19 vuotiaaksi nuoreksi mieheksi aloittaa muiden vain katsoen minua kuin herkkupalaa:" Hei John me muut ollaan metsästetty koko yö ja sinä täällä vain flirttailet jonkun tytön kanssa, jos hän on ruokaasi niin asia ok. Tiedäthän että pomo ei tykkää tästä, se kun olemme ulkona täysikuulla rikkoo jo tarpeeksi lakeja ja vielä sinä menet jollekin ventovieraalle näyttäytymään! Meidän pitäisi oikeasti jo mennä! Kukaan ei saa nähdä meitä, jos häntä ei lasketa mukaan."

Huomaan Johnin suunpielen nykivän ärtymyksestä: " Galeb tiedäthän, että olen yhtälailla perillä säännöksistä kuin sinäkin."

Huomaan Galebin? heittävän jotain sanaharkkaa Johnin kanssa, tämän tuntuen kärjistyessä kovankin luokan riitelyksi.Heitä ei näköjään kiinnosta, että minäkin olen tässä.Tuntuu kuin olisin joutunut keskelle perheriitaa tai sanaharkkaa pojan ja isän välillä. Siltä se vähän kuulostaakin. Vaikka en tiedäkkään, ovatko he toisilleensa mitään sukua. Mutta se ei tällähetkellä ole suurin ongelmani, minun on jotenki päästävä pois tästä tiukasta ja pelottavasta tilanteesta, joka voi ehtyä vielä minun tappamiseen asti. Toivon kuitenkin, että tuo viimeinen ei ole se kohta, johon tämä lopulta päätyy.

Tiedän pakomatka-tilaisuuden tulleen, kun John kääntyy selin minuunpäin ja siirtää keskittymisensä muihin poikiin-tai miehiin, miksi niitä ikinä voi kutsua. Aikuisia miehiä, jotka käyttäytyvät kuin pikku pojat, joilla on ongelmia junaradan rakentamisessa.

Lähden juoksemaan takaisin puiden siimekseen sinne mistä olin tullut tai mistä luulen minun tulleen. Juuri nyt en kuitenkaa välitä seuraako minua kukaan, jatkan vain juoksemista niin pitkälle kuin jalkani kantavat ja toivon sen olevan mahdollisimman kaukana. Tuntuu kuin olisin lentänyt, jalkani eivät takuulla edes hipaisseet maata, vaikka töminä kuuluu perästäni.

Toivoni pelastumisesta nousi ja laski myös yhtä nopeasti, kun oli ilmestynytkin, sillä he -viisivuotiaatmiehet - ovat lähteneet takaa-ajoon ja saavuttavat minua aika tiuhaa tahtia töminästä päätellen. Kyynel vierähtää silmäkulmaani. En tiennyt mitä olin heille tehnyt vai olinko mitään. Muistin Galebin sanat: "Kukaan ei saa nähdä meitä, jos häntä ei lasketa." Tietenkin! Heitä haittasi, kun olin nähnyt heidät ja nyt he eivät halunneet minun kertovan heistä kenellekkään. Sydämmeni lyönnit rinnassa kohosivat ääripisteeseen, jalkojeni jatkaessa yhä juoksemista.

Olen juuri luovuttamaisillani mutta jokin kipinä sisimmässäni saa minut liikkumaan vielä nopeammin eteenpäin välittämättä kivusta rinnassani. Sivusilmällä näen Johnin, jonka huomaan kirineen välimatkan umpeen ja juoksevan nyt rinnallani. Miten ihmeessä hän on saanut minut kiinni? No en ehkä ole kummoinen juoksija mutta on minulla sentään ollut kohtuullisen paljon etumatkaa. Edes nopeakaan juoksia ei olisi kirinyt väliämme näin lyhyessä ajassa, vaikka nopeita juoksijoita he ovatkin.

Katson Johnia silmiin varmana mutta pelokkaana. Välitän katseellani hänelle viestin: 'Minua ette saa niin helpolla kiinni!'John vastaa katseeseen vetämällä huulet irvistykseen ja hänen silmiltä kuvastuu uteliaisuus ja samalla myös toinen tunne, jota en pysty tulkitsemaan. Veikkaisin huvittuneisuuden olevan tämä tunne. Mitä muutakaan tämä voisi minusta ajatella? Kuuluu kolahdus ja tunnen kivun jysähtävän aallon lailla takaraivolleni.

Tunnen kuinka jalkani alkavat hitaasti mutta varmasti, pettämään altani ja alan hoiperrella epätoivoisesti eteenpäin. Ajattelen kuinka voisin tällä hetkellä olla tyytyväisenä kotona ja kääriytyneenä lämpimään peittoon. Annan itseni valahtaa kuurasta hieman kovalle metsämaalle. Yritän kuitenkin vielä ryömiä eteenpäin, silmät sumeana kyynelistä, jotka liimaantuvat poskelleni, lopulta siihen jäätyen. Yritän etsiä jotakin kättä pidempää, jotta voisin puolustaa itseäni tätä henkilöä vastaan, joka tujautti minulta tajun pellolle. Näen jalkojen pysähtyvän silmieni eteen, olen juuri nostamaisillani kepin ja huitaistaakseni tätä, kunnes kaikki pimeni.

* * * * *

"Aih!" herään valtavaan kipuaaltoon, joka värisyttelee kehoani. Tunnen kovaa kipua jaloissa ja päässä ja sitten muistan eilisen tajukankaalle-tilanteen. Käteni ovat kokonaan ruhjeilla ja vaatteeni ovat rekaleina. Mitä vitsiä eilen tapahtui? Äkkiä havahdun olinpaikastani. Tunnen pian mieleni alkavan käymään ylikierroksilla eilisen päivän tapahtumista. Samalla yritän phtia, missä olen.

Nousen hitaasti ylös pehmeältä ja mukavalta sängyltä, jossa makasin vain hetki sitten, mutta vaarantunne sisälläni on liian suuri, jäädäkseni paikoilleni. Tartun nopeasti käsilläni kiinni sängyn vieressä olevaan lipastoon, hengitän syvään ja kerään kaikki ajatukseni kasaan, jotka ovat viimeisten minuuttien aikana levinneet totaallisesti.Vasemmalla puolella oleva ovi aukaistaan ja sisään tulee John, Galeb ja pari muuta henkilöä, joiden en tunnista eilen olleen metsässä.

"Missä olen?" kysyn mahdollisimman vakaalla äänellä, vaikka sisälläni olisin voinut huutaa ja itkeä kurkkusuorana.

John mittaa minua arvioivalla katseellaan: "Ei sillä niinkään ole väliä. Kysyisit mielummin, mitä teet täällä."

Katsahdan mietteliäänä ja ärtyneenä Johniin. En ole ikinä pitänyt arvailusta tai heikon tilani leikittelystä ja en anna sallia sitä nytkään. Kaikki pelkoni on poissa ja tilalla on ärtyneisyyttä, joka johtuu siitä, kun mielelläni leikitään. Olen kuitenkin enemmän utelias. Irrotan toisen käteni lipastolta ja puristan sen nyrkkiin kuin valmiina iskemään joltain hampaat kurkkuun.

"No, mitä teen täällä?" Nostan katseeni lattiasta, jonne siirsin sen hetkisitten ja katson herkeämättä Johnia silmiin.

"Hah." tämä huudahtaa ivallisesti "Olet meidän panttivankimme siihen asti, kunnes neuvosto päättää kohtalostasi."

Sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. En pysty mitenkään sisäistämään äsken kuulemaani. Miten niin päättää kohtalostani? En ollut tehnyt mitään. Ainakaan omasta mielestäni, ellei olemassa oloni ole vääryys. Järkyttyneenä kavahdan taaksepäin ja rojahdan takaisin sängylle.

"Miten niin päätävät kohtalostani?" Katson kattoa hetkenaikaa, jotta he eivät huomaisi hermostuneisuuttani. Nousen istumaan sängyn reunalle hetken mielen rauhoittelun jälkeen.

John katsoo minua leuka pystyssä. Hän avaa suunsa ja vetää kielellä epätavallisen teräviä ja pitkiä kulmahampaita pitkin. Kuin eläin, joka olisi juuri nauttinut saaliinsa maukkaan veren ja lihan mausta.

Pian tajuntaani hypästää aivan mahdottomalta kuulostava asia.Ei. Ei, ei, ei. Tämä ei voi olla mahdollista! Yritän hillitä ajatukseni mutta ne vain toistavat sitä yhtä ja samaa sanaa, jota en pysty millään karistamaan mielestäni.

Vampyyri.