What Am I Doing?

"Vain yksi viikko"

"No miten meni?" Kuulen Lisan iloisen hihkaisun pihan toiselta puolelta, minun ja Carterin saapuessa metsänreunalta mökin taakse. Huomaan Lisan juoksevan tänne päin päällään talvivaatteet. Tytöllä on  iloinenilme kasvoilla, mutta nähdessään jalkani ja muutenkin meidän kunnon tämän katse muuttuu kauhistuneeksi. Lisa kiristää tahtiaan juostessaan lumihangessa. Huomaan tytön turhautuvan rämpimiseen ja tämä muuttuu sudeksi. Vau! Lisa on erittäin hienon värinen, tytöllä on lihasta ja turkki on oransihtava. Silmät ovat jäänsiniset niinkuin Carterilla. Lisan silmät ovat kauniin ruskeat ihmisenä. Tytön saapuessa meidän luoksemme tämä muuntuu takaisin ihmiseksi. Takanamme taivas hohtaa talvi-illan kauneissa sävyissä. Kuinkakohan aikasten täällä pimenee?

"Mitä tapahtui?" Lisa huudahtaa kauhistuneena katsoen siniharmaitasilmiäni ja sitten jalassani olevaa repaleista sidettä, joka ei loppujen lopuksi paljoa auttanut.

"Ei mitään vakavaa." Sanon rauhallisesti samalla nilkuttaessa mökille päin. Samassa jalkani vääntyy epämääräiseen asentoon, saaden minut kaatumaan maahan, päästän suustani samalla älähdyksen. Saan heti Lisan huolestuneen katseen itseeni.

"Miten niin ei mitään vakavaa. Carter, autetaan hänet ylös ja talutetaan mökilleni, jotta voin katsoa Annan jalkaa paremmin." Lisa ohjeistaa topakasti.

Samassa alan kapuamaan ylös ja heti, kun asetan ensimmäisen jalkani maahan, saan tuen molemmille puolille, helpottaen rutkasti nousemistani. Katsahdan kiitollisena Carteriin ja Lisaan, molempien vain hymyillessä ystävällisesti. Tai oikeastaan Lisan, Carterin susi ei nimittäin oikein hymyilyä taida hallita, enemmänkin irvistys. No mitä muuta sitä sudelta voikaan odottaa.

Otan ensin hieman huteran askeleen. Ja sitten toisen. En ymmärrä miten tämä voi olla näin vaikeaa. Kävelin jo kilometrin tänne, melkein juoksin ja nyt en pääse eteenpäin edes muutamaa askelta. Huomaan Lisan katsovan minua merkillisesti ja kohotankin tälle toista kulmaani. Tämä vain pudistaa päätä vastaukseksi ja siirtää katseensa takaisin maahan.

"Mitä tuo nyt oli olevinaan?" Kysyn sudeltani, joka on ollut hiljaa koko harjoituksen ajan, kummallista käytöstä muuten äänekkäältä ja mielipiteensä ilmaisevalta persoonalta.

"Hän ehkä osaa lukea ajatuksiasi. Ei mitenkään niin, että hän kuulee mitä ajattelet. Se on yleensä suvussa periytyvä lahja. Hän pystyy niin sanotusti arvuuttelemaan kohteen mitä ajattelet ja millä tavalla." Suteni selittää jännityneenä. Hän ei selvästikkään pidä siitä, että mieleeni, tai oikeastaan mieleemme, tunkeudutaan luvatta,vaikka ei tuota välttämättä voi tunkeiluksi sanoa, se on vain arvuuttelua. Itsellänikin on vissiin jonkin näköinen taito.

"Se ei ole vain arvuuttelua! Pahimmat alfat tappoivat alamaisiaan,jos joku edes yritti katsoa heidän ajatuksiaan!" Suteni huudahtaa vihoissaan. Jatkaen sitten maltillisesti: "Sinulla on kyky, osaat lukea mielialoja silmiltä,mutta se ei ole sama asia, kuin mielentutkiminen."

"Älä käytä tuota sanaa. He eivät ole alamaisiani, vaan ystäviä. " Tiuskaisen tälle takaisin. Kuulosti hiukan kliseiseltä, mutta se on totta. Olen heitä ehkä hieman ylemmällä, jonkun näköisessä kastijärjestelmässä, mutta ei se heistä alamaisiani tee. Voisimpa sanoa, että tunnen itseni samanlaiseksi, kuin kuukausi sitten,vaikka se ei ole lähelläkään totta. Kuukausi sitten olin tavallinen lukiota käyvä tyttö, nyt olen Pohjoisenlauman alfa, ihmissusi...hirviö. Vaikkakin ei minulla ole vielä virallista alfan paikkaa, en ole löytänyt vielä sielunkumppania. Miksi elämän pitää olla näin vaikeaa?

En loppujen lopuksi kestäisi enää ajatusta ilman ihmissuttani. Olisin aivan hukassa, vaikkin hän käyttäytyy välillä kuin loinen sisälläni. Oikeastaan vihaan ja rakastan tätä samaan aikaan. Jos en olisi joskus potenut päänsärkyä, juossut hullua karkuun ja törmännyt vampyyreihin, minulta olisi jäänyt tapaamatta aivan mahtavia ihmisiä, Carte, John, Luke, Lisa ja Galeb. En ole tällä hetkellä ollenkaan pettynyt nykyiseen elämääni, vaikka se aika perseestä onkin. Olen onnellinen tällä hetkellä ja se on tärkeintä, ainakin omasta mielestäni. Taas yksi klisee.