What Am I Doing?

Vanhempani

Uudelleen kirjoitettu 29.11.2016!

//word count: 1050// ennen 775, pituutta tullut lisäää...

"Mitääh!? Miten se voi olla mahdollista?" katsahdan järkyttyneenä Carteriin ja tämän jäänsinisiinsilmiin. Aistin kuinka ilma ei enää virtaa keuhkoissa, alan hengittämään pinnallisesti ja suljen silmät yrittäen keskittyä hengittämiseen muun ympärillä tapahtuvan sijaan. Tunnen kuinka vartaloni jäykistyy kauhusta mutta pidän silti silmäni kiinni. Pian Carter nostaa minut varovasti istumaan syliinsä ja alkaa rauhoitella minua, oikeastaan mieltäni, joka tuntuu tällähetkellä olevan pahastikkin ylikuormittunut tästä kaikesta, mitä minulle on tapahtunut viimeisien tuntien aikana. Ja minulle on tapahtunut aika paljonkin asioita ottaen huomioon normaali tapahtumatiheyden, joka on noin yksi tapahtuma viikossa.

"No niin, ei mitään hätää. Hengitä rauhallisesti sisään ja ulos." Carter sanoo hennosti, silittäen samalla minua selästä. Vartaloni rentoutuu pikkuhiljaa Carterin rauhalliseen hengityksen tahtiin ja lohduttaviin kuiskauksiin. Kerään ajatukseni rauhassa kasaan ja avaan hitaasti silmäni. Näen edessäni Carterin rauhalliset kasvot ja saan kehoni lopulta palaamaan takaisin tavalliseen tilaansa, mieli tuntuu kuitenkin olevan vielä hermorauniona.

"Paniikkikohtaus?" Carter kysyy varovasti. Nyökkään hitaasti, sillä tällä hetkellä en saa sanaakaan kuivasta suustani ulos. Tämä katsoo minua lempeästi, ymmärtäen tämänhetkisen mielentilani, vaikka minusta tuntuu, että tämä ei ymmärrä sitä kuitenkaan. Onko hän muka kokenut jotain tällaista? Enpä usko.

Istuudumme mukavammin sammaleiselle mutta hiukan kovalle metsämaalle ja Carter aloittaa selittämään minulle mitä minulle olisi voinut tapahtua joskus vuosia sitten. Ajattelin hänen aluksi puhuvan ihan jotain hömpänpömppää, mutta uskoin kuitenkin lopulta hänen sanojaan.

"Yleensä geenivirheen saaneet ihmissudet ovat normaaleja ihmisiä ilman mitään ihmissuden ominaisuuksia. Mutta heidän vanhempansa ovat puhtaita ihmissusia." Hienoa! Ihmissudet vanhempina, tämä tästä vielä puuttuu, tämä ei kuitenkaan yllätä minua totaallisesti, sillä osasin jo odottaa tähän jotain tällaista, joten mikäs siinä.

" Suurin osa geenivirheen saaneista ihmissusista kasvatetaan normaaleiksi ihmisiksi mainitsematta ollenkaan heille tulleesta geenivirheestä tai heiltä puuttuvista ominaisuuksista. Heidät myös luovutetaan uusiin perheisiin, jotka kasvattavat heidät tietämättä ollenkaan lasten vanhempien oikeaa 'muotoa'. Ketkä ovat muuten vanhempasi?"

"Adam ja Lily Cary. Miten niin?" Mitä hän oikein tekee vanhempieni nimillä? Carterin silmät värähtävät ja niihin syttyy pelon ja kunnioituksen kipinä. Ei minua tarvitse pelätä saati sitten kunnioittaa, olen vain tavallinen kasapaskaa Dublinista, jolla nyt sattuu olemaan jonkinsortin virhe.

"H-he olivat lauman alfat, jotka kuolivat muutama vuosi sitten. Kun he kuolivat, koko lauma ajautui sekasorron valtaan ja siitä asti Pohjoisenlauma on ollut joukkio ilman johtajaa. Kaikki ovat kiistelleet ja tapelleet tulevasta johtopaikasta, mutta kukaan ei ole ollut vielä sopiva vaihtoehto, jonka jokainen olisi hyväksynyt." Carter pitää pienen tauon haukatakseen enemmän happea kauhkoihinsa.

" Kukaan ei kuitenkaan tiennyt Adamilla ja Lilyllä olevan lasta, joka olisi voinut ottaa lauman johtopaikan. Ihmettelen kuitenkin suuresti, että vanhempasi kasvattivat sinut. Kaikkein vähiten odottaisi alfojen kasvattavan geenivirheellisen lapsen. He pitivät sinut kuitenkin pimennossa muulta laumalta ja tämä on ymmärrettävää, jos he halusivat pitää sinut itselläänsä. Äidillä on erityinen side lapsensa heti syntymästä asti ja sen rikkominen ei olisi varmaan kovin mukavaa. Nyt sinun kuitenkin täytyisi muuttua ihmissudeksi. Olet ainut jolla on oikeus asettua lauman johtoon ja kaikki varmasti hyväksyisivät sinut, vaikka oletkin alunperin geenivirheellinen. Kaikista voi tulla jossain vaiheessa susia, jopa ihan tavallisista ihmisistä." Carter sanoo ääni loppuakohden tulvien innokkuutta, kuin jollain pikku pennulla, joka on juuri saanut tikkarin.

Pääni tuntuuu olevan räjähtämispisteessä. "Mitä! Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta tulla tänne vaatimaan minua muuttumaan sudeksi, saati sitten ottamaan paikan laumanjohtaja, josta en ole tiennyt tai edes kuullut mitään! Sain pari tuntia sitten tietää, että maailma on täynä taruolentoja ja hirviöitä! Ja kymmenen minuuttia sitten kuulin, että olen erityinen ihmissusi ja vanhempieni olleen ihmissusia! Ja sanot, että on erikoista, että vanhempani eivät pitäneet minua! Olisko heidän muka pitänyt heittää tällainen 'virhe' roskiin? Ja tajuatko yhtään mitä pyydät? Tässä tulee ihan liikaa järkytystä yhdelle illalle! Ja tässä sulle vastaus: Mä en ole muuttumassa ihmissudeksi! Onko selvä?" minulla kiehuu totaallisesti yli. Juuri, kun pidin Carteria mukavana heppuna, hän kertoo ja ehdottaa ties mitä ajattelematta yhtään mitä minä ajattelen. Katson Carteria uhka ja päättäväisyys silmissäni hohtaen. Carter katsoo minua pelokkaana. Nyt olenkin jo pelkäämisen arvoinen! Ainakin kaverini niin sanoisivat, kun näkisivät ilmeeni, joka tarkoittaa, että -parempi olla suututtamatta enempää tai sulla ei oo kohta päätä-.

"O-olen pahoillani. En ajatellut sitä noin. Olin ehkä vähän itsekäs, kun ajattelin sinun heti muuttuvan ja tulevan lauman johtajaksi. Ja en todellakaan tarkoittanut, että vanhempien olisi pitänyt hylätä sinut." Carter katsoo minuun aluksi anteeksi pyytäväinen ilme kasvoillaan, joka muuttui säikähtäneeksi. Carter katsoo suoraan olkani yli, joten minäkin käännän päätäni ja näen -yllätys, yllätys- Johnin, Galebin ja pari muuta vampyyriä juoksemassa meitä kohti.

"He huomasivat meidät!" huudahdan hätääntyneenä ja otan pikinmiten jalat alle. Juoksen hiekkatietä pitkin takaisin kartanolle, josta lähdinkin ylipäätänsä seikkailemaan. Missä Carter on? Kerkiän jo säikähtää henkeni puolesta, mutta rauhoitun, kun näen Carterin seuraavan minua susi muodossaansa. Vitsit hän on söpön näköinen! Kuin pikkupentu.

Juoksen taas karkuun käsissäni elämä ja kuolema. Kuulen heidän saavuttavan meitä koko ajan ja sitten Carter pysähtyy

"Mitä sinä teet? He saavuttavat meitä!" huudan tälle hätäännyksissäni.

"Hyppää kyytiin!" Carter kertoo minulle. Hetkonen äänihän kuului minun pääni sisällä. Miten se voi olla mahdollista.

"Ala tulla jo! He saavat meidät kohta kiinni!" kuuluu ääni uudestaan pääni sisällä. Enempää ajattelematta hyppään Carterin kyytiin ottaen kiinni hänen niskanahastaan.

"Eikai tämä satu?" Kysyn varovaisesti, en haluaisi missään nimessä satuttaa tämöstä söpöpalleroa.

"Ei."

Carter lähtee heti juoksemaan saatuaan minut selkäänsä, kun hän saavuttaa maksimi nopeuden näen puiden vain vilahtavan ohitsemme. Vau, kuinka nopea hän on!

"Miten pystyt puhumaan minulle pääni sisällä? Kuuletko muuten ajatukseni?" kysyn ujosti, toivottavasti hän ei kuule ajatuksiani. En haluisi edes tietää mitä hän ajattelisi minusta ajatuksenieni kuulemisen jälkeen, jotka eivät tosiaankaan sovi muiden korville kuultavaksi.

"Susijuttuja, selitän myöhemmin. Ja en kuule ajatuksiasi, kuulen vain tavallisten ihmisten ajatuksia etkä sinä ole tavallinen." Carter kertoo. Tiesin kyllä, että en ole tavallinen. Ei siitä tarvitse koko ajan muistuttaa. Ärtymys leihahtaa kasvoillani mutta saan sen siirrettyä takaisin kehoni syvimpään kolkkaan.

Pian olemmekin jo linnakkeella, kartanolla, talolla ei sillä niin väliä miksi sitä kutsutaan. Carter pysähtyy oven eteen ja minä hyppään pois kyydistä.

"Miksi pysähdyimme? Minä luulin, että viet minut pois täältä." ääneni ei pysy tasaisena, sillä pelkään tällä hetkellä kuollakseni. Carter muuttui takaisin ihmiseksi ja katsastaa hiukan ärtyneenä minuun.

" Etkö vieläkään tajua? En voi viedä sinua täältä pois. En ennen, kun tiedän minne sinut sijoitetaan. Jos veisin sinut pois, minut tapettaisiin ja sinut myös. Jos luulet, että voisimme piilotella... se on mahdotonta! Meidät löydettäisiin kuitenkin! Enkä anna sinun kuolla." Carter sanoo päättäväisesti, luoden vastakkaisia tunteita luovan katseen minuun. Hänen silmänsä ovat täynä epätoivoa ja pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Hän ei haluaisi tosiaankaan menettää minua. Enkä minä myöskään häntä! Hetken ajan me vain katsomme toisiamme silmästä silmään heijastaen molempien tuntemukset.