What Am I Doing?

Se saatanan sika

"Hei, odota!" Kuulen Johnin huutavan perääni ennen kuin katoan metsään ja tunnen ainoastaan tuulen kuminan korvissani ja lumisen metsämaan jalkojeni alla. Kyyneleet jäätyvät jo ennestään kosteille poskilleni tai valuvat poskiani pitkin ja karkaavat vaputeen. Vapauteen, jollaista minulle ei ole ennen suotu. Ennen kuin nyt, jolloin haluisin sen olevan tipotiessään, sillä juuri  kun eniten kaipaan ystäviäni ja heidän tukea he vain päättävät sivuuttaa minut kuin vanhentuneet juuston. Hyi olipa ällöttävä vertauskuva.

Juostessani tunnen kaikki viikon aikana sisälle kertyneet tunteet, jotka ovat patoutuneet yhdeksi suureksi tukkeeksi ajatuksissani, lähtevän  purkautumaan ulos ohuen mutta vahvan kuoreni pettäessä niiden painon voimasta. Aluksi tunnen suunnattoman vihanaallon pyyhkäisevän ylitseni ja hautaavan kaikki muut tunteet hetkeksi alleen. Kuitenkin tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta kerkiän hiljentämään vauhtia ja potkaisemaan varpaani mustelmille puuta vasten.

"Kerpele!" Karkaa suustani äreänä murinana ja saa minut hetkeksi miettimään käyttäytymistäni, joka ei ole tosiaankaan olennaista minulle. Oikeastaan en enää edes tiedä mikä olisi 'tavallista' tai mitä voisin pitää normaalina. En enään oikein edes tunne itseäni, olen muuttunut viimeisten viikkojen aikana aivan hirveästi, olen kadottanut itseni ja tiedän, että se ei meinaa ihmiselle hyvää. Ei edes sille vahvimmalle niistä.

En halua taas sortua samaan mikä olin viisi vuotta sitten, ahistunut ja masentunut elämänilon kadottanut tyttö, joka söi masennukseen ja viilteli ahdistukseen. Ja syömisellä tarkoitan oikeasti syömistä, painoni nousi puolessa vuodessa seitsemän kiloa ja kuntoni lopahti täysin. En kyllä ole vieläkään mikään hirveä urheilija ja tuo itsensä lihottaminen on jättänyt minulle niin ulkoiset kuin sisäisetkin arvet, jonka tiedän olevan siellä koko pienen elämäni ajan.

Havahdun takaisin maanpinnalle, kun kuulen napakan napsahduksen metsäsästä, ei kaukaa mutta ei läheltäkään. Tunnen silmieni alkavan etsimään metsästä äänen aiheuttajaa, ne eivät kuitenkaan löydä mitään mutta nenäni löytää. Tunnen nenääni leijuvan pehmeän sekä rautaisen tuoksun. Se saa minut hetkessä pauloihinsa ja tunnen kehoni lähtevän liikkumaan kuin itsestään seuraten tuoksuvanaa pitkin yhä syvemmälle metsään.

Huomaan menettäväni kontrollin itseeni, kun näen edessäni sadan metrin päässä retkeilijän, joka on epäonnekseen kaatunut ja saanut verisenhaavan polveensa. Katseeni lukittautuu jalasta valuvaan vereen, jota kohtaan minun pitäisi tuntea inhoa ja ällötystä. Sen sijaan tunnen himoa ja janoa verta kohtaan, joka on saanut minut pauloihinsa. Otan nopeat juoksuaskeleet retkeilijän vierelle ja painan hampaani tämän ihoon ja sen läpi lihakseen, josta vuotava veri saa makunystyräni räjähtämään. Veren rautainen aromi saa suussani aikaan mitä mahtavimman makuelämyksen, tunen hampaideni pureutuvan yhä tiukemmin retkeilijään ja se saa tämän huutamaan kovaa, suorastaan kirkumaan. Vasta tässä vaiheessa tajuan siirtää katseeni tähän retkeilijään ja tunnen itseni samantien lasittuvan kauhusta, kun huomaan tuijottavani suoraan Lilan violetinsävyisiin ja säikähtänäisiin silmiin.

"Päästä irti hullu!" Entinen ystäväni huutaa kurkkusuorana ja alkaa kiskomaan minua hiuksista yrittäen samalla potkia minua toisella jalalla epäonnistuen siinä täydellisesti, sillä minulle ne tuntuvat vain pieniltä kirpaisuilta ihossa. Tunnen kehoni jähmettyvän totaalisesti ja nousen lasittuneena takaisin jalkojeni varaan suoralle selälle. Katson kauhistuneena ystävääni ja tämä katsoo minua pelokkaana ja tunnen hänen haluavan juosta metsän suojiin luullen siten karistavan minut ympäriltään.

"A-anna?" Tämä kuiskaa juuri sopivalla korkeudella tuskan paistaessa äänestään läpi ja se saa sisimpääni raapaisun kuin joku voimakas eläin olisi tehnyt sen silkasta häpeästä. Miksi annoin veren viedä minua en olisi saanut hyökätä ystäväni kimppuun, vaikka emme sitä enää kyllä olekaan.