What Am I Doing?

Paluu ihmissudeksi//Last part

"Eli siis sun sielunkumppani muutti sut vampyyriksi, sen veli valloitti sun reviirin ja sun kaverit hylkäs sut?" Ville kertaa lyhyesti sanomani kertomuksen viimeisistä elämäni kohokohdista.

"Kutakuinkin noin." Sanon huokaisten ja saan Villen valtavan käden olkapäälleni. Onhan poika sen 186 senttiä pitkä, joka saa minut näyttämään kääpiöltä tämän rinnalla. Jopa istuessa.

"Mutta asiaanhan on helppo ratkaisu. Sun täytyy matkustaa Chileen tapaamaan muinaista noitaa,joka osaa muuttaa sun vampyyrin pilaaman kehon takaisin ihmissudeksi ja samalla se voisi auttaa sua ton laumahössäkän kanssa." Ville kehottaa ja siirtää katseensa minuun silmissään leikkisä ja viisas pilke.

"Ja mistä minä tiedän missä tämä viisas noita-akka piileksii?" Tiuskaisen turhautuneena, joka saa miehen kurkusta kuulumaan helisevää naurua. Voisin kuunnella tuota koko päivän.

"No tässä on yksi joka tietää tuon 'noita-akan' olinpaikan."

Siirän epäuskoisen katseeni maasta Villeen ja katson tätä pöllästyneenä. Se saa Villen vain nostamaan ylpeänä leukaansa ja kaappaamaan minut syliinsä. Kiljahdan säikähtyneenä ja samassa repsahdan tyttömäiseen hihitykseen.

"Ja miten SINÄ muka tiedät missä se noitanen on?" Kysyn painottaen vahvasti sinä-sanaa, joka saa itselläni kylmänväreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

"Hän on minun mummini."

"Sinun mitä? Hehiehi,en usko. En tosiaankaan usko,että sinö olet jonkun noitahirvityksen lapsenlapsi. Sinullahan pitäisi itselläsikin olla joitain epänormaali powereita." Huudahdan kauhistuneena ja alan laskea päässäni numeroita ykkösestä ylös päin. Miksi himputissa minun täytyy olla tållä hetkellä näin tunteileva?

"Joo no mulla vähän onkin. Osaan puhua Lohikäärmeen ratsastajille tarkoittamaa kieltä,elän verellä ja omaan ihmissuden vaistot." Ville sanoo kovana ja paljastaa maan mahtavan purukaluston, jollaista en ole aiemmin tämän suusta huomannut. Ja minä olen muka joskus seurustellut hänen kanssa?

"No aletaan jo lähteä, että en muuta mieltäni tämän muutos asian suhteen." Sanon napakasti, kampean itseni ylös ja lähden marssimaan enempää ajattelematta suoraan eteenpäin. Katsomatta jättämisen seurauksena törmään suoraan puuhun ja kaadun rähmälleni maahan. Nostan pääni ylös hangesta kiukkuisena vain sitä varten, että pystyn kuulemaan yläpuoleltani hervotonta naurua ja tuulen ujellusta, joka saa korvissani vikisemään.

Tämä ei tunnu menevän alkuunkaan suunnitelmien mukaan. Perkele minun pitäisi tällä hetkellä olla varmaan koulun penkillä istumassa ja laukomassa turhan päiväisiä vitsejä ystävilleni ja turhailemassa lauman alfaa koskevien päätöksien kanssa. Ja hitto, mitä edes Lohikäärmelentäjät oikein ovat ja ystäväni puhuu muka heidän kieltään! Miksi kaiken pitää aina olla näin monimutkaista? Onko liikaa pyydetty, jos voisin elää elämääni vain arkipäiväisten ongelmien kanssa. Annan aistieni hyväillä ja elää tuulen puhureiden ja ujelluksien kanssa, joka saa minut kuulemaan kokonaisen lauseen äänien joukosta.

Nämä ongelmat ovat sinun arkipäivää.

Höristän korviani ja säikähdän, kun oikeasti kuulen kuisketta tuulen seasta, rauhallista ja taianomaista. Päästän itseni vielä syvemmälle tuuleen, jotta pystyisin erottamaan joukosta muitakin sanoja.

Kohtalosi täyttyminen on lähellä...

Keskityn yhä syvemmin kylmään tuuleen ja annan sieluni hypätä tuulen mukaan ja lentää kauas pois.

Astu tuntemattomaan maailmaan kahden soturin kanssa ja kohtaa muutosten tuulet. Lauman rajat ja neuvosto. Sitä ennen anna sielusi rauhalle.