What Am I Doing?

Alaska, täältä tullaan

Juoksen tietä pitkin ja näen taloni häämöttävän edessäni. Kiihdytän vauhtiani, aukaisen oven, pamutan sen kiinni ja vajoan selkä ovea vasten nyyhkyhtämään. Se on nyt tehty. Olen hyvästellyt ystäväni ja jättänyt poikaystäväni. Olen fyysisesti valmis muuttoon mutta henkisesti en. Olen ihan palasina sisältä ja nyt haluan vain itkeä.

Itken ovea vasten sen 15 minuuttia, kunnes päätän koota itseni. Nousen hitaasti seisomaan nojaten yhä oveen. Otan huteran askeleen eteenpäin. Meinaan kaatua mutta joku tarttuu vahvoilla käsillä minusta kiinni. Käännän päätäni ja näen Carterin, joka hymyilee lohduttavasti pakottaen hymyn minunkin huulille. Hän on kuin yksi suloinen kusipää.

"Kiitos", sanon tälle kooten taas itseni kasaan, jotta voisin seisoa omilla jaloilla.

Carter vain nyökkää minulle ja päästää hetken kuluttua irti minusta, kun on saanut varmistettua, että pystyn seisomaan ilman tukea.

Kävelen huterin askelin olohuoneen sohvalle kyyneleet kirvellen silmäkulmissa. Carter perässä valppaasti liikehtien.

"Sinun täytyy jaksaa. Pääset yli siitä kivusta aikanaan." Suteni sanoo rauhoittelevasti sisältäni.

"Kiitos, että olet tukena." Kuiskaan tälle pääni sisällä. En nimittäin halua Carterin kuulevan mitään. Olen nimittäin vieläkin hänelle vihainen siitä, kuinka väitti rakastavansa minua. Pölkkyaivo. Välillä mietin montako lempinimeä kerkiän keksiä hänelle ennen kuolemaani. Kenties tuhansia?

Istahdan sohvan vasempaan reunaan ja rauhoitan mieltäni. Tunteeni ovat edelleen sekaisin enkä vieläkään tiedä mitä ajatella tästä kaikesta. En vain pysty sisäistämään sitä toisiasiaa, että olen ihmissusi ja muutan Alaskaan. Hetkonen! Lähden Alaskaan jo kahden tunnin päästä.

Ponkaisen itseni äkkiä ylös, joka saa Caryerin pompahtamaan säikähtyneenä ja minut hieman naurahtamaan tämän ilmeelle. Joka on yllätyksekseni aika söpö. Hän näyttää välillä aivan viisi vuotiaalta ilmeineensä. Carter katsoo minua ihmeissään, johtuen äkillisestä hyppäämisestä, kun minuutti sitten olin melkein pyörtymisen partaalla. Heh, olisi soittanut jo ampulanssin.

Äkkiä tunnen olevani taas selvinpäin enkä horjukkaan, kun suorastaan kiidän portaat ylös huoneeseeni, jonka paikalle kiinnitetty ovi sijaitsee ties missä asennossa. Epäolennaista ajattelua tällä hetkellä, ottaen huomioon tämän olevan viimeinen päivä talossani. Ja minä huolehdin vinosta ovesta? Kuulen ulko-oven käyvän mutta olen liian täpinöissäni kiinnittämään siihen mitään huomiota.

Kaivan matkalaukkuni ja muutaman pienen pahvilaatikon, jostain kaappien ja hyllyköiden syövereistä. Ja aukkaisen sen poikittain sängyllleni, joka on aivan sekaisin yön jäliltä. Nuuhkaisen peittoa, en ole kuitenkaan mikään pervo, ja se tuoksuu vieläkin Johnille.

Aukaisen ryminällä vaatekaapin oven, sillä sieltä tippuu yhtä sun toista tavaraa. Vaatekaapin siistinä pitäminen on mielestäni yliarvostettua, kunhan sieltä löytää aina kaikki tarvittavat niin se siinä.

Tungen matkalaukkuuni kaikki tarvittavat vaatteet ja laatikoihin ajautuvat tavarani. Meikit, luonnoskirjat, kaikki elektroniikkani , muutama tärkeä valokuva ja valokuva-albumi.

"Anna, me lähdemme nyt!" Kuuluu vihainen ja ärtynyt ääni alhaalta.

"Mutta meidänhän piti lähteä vasta tunnin päästä!" Sanon ihmeissäni. Olin kuluttanut vain vartin kaiken pakkaamiseen, että olin kyllä valmis. Mutta en halunnut vielä lähteä. En hallun vielä hylätä tätä kaikkea.

"Meidän on pakko!" Kuuluu huuto alhaalta, selvästi Galebin ja pian -ilmeisesti hän, alkaa harppomaan portaita ylös.

Päästyään huoneeseeni hän näyttää hiukan säikähtäneeltä. No kukapa ei minua pelkäisi. Punaiset, turvonneet silmät, levinneet meikit ja tavallisen teinitytön vaatetus, mutta näiden alla kokematon ihmissusi.