Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksitoista ~

Wilhelmiina

Viikko sitten mä olin ollut Sohvin kanssa luistelemassa. Se oli jotenkin tosi taianomainen ilta. Pää oli ihan pyörällä, kun olin päässyt kotiin. Ja mä olin edelleen aika hämmentynyt, että kerroin mun menneisyydestä Sohville. Tai siis ei me oltu kumminkaan niin läheisiä, mutta jotain siinä tytössä oli, että mun vaisto totesi sen luotettavaksi.

Nyt kuitenkaan mä en liukunut jäällä vaan makasin Nadian sängyllä. Se oli pyytänyt mut niille yöksi, kun sen iskä oli jossain työmatkalla. Ja meidän yökylät oli parhaita. Me syötiin, juoruttiin ja valvottiin aamuyöhön asti.

"Mä en Wilhu voi vieläkään uskoa, että te olitte Sohvin kanssa luistelemassa!" Nadia huokaisi tohkeissaan. Pyöräytin silmiäni huvittuneena. Mä olin kertonut sille siitä jo ajat sitten, mutta edelleen Nadia oli ihan täpinöissään.

"No ei se nyt sentään niin ihmeellistä oo", naurahdin.

"Mä oon tuntenut sut sen verran kauan, että mulle se on. Me eletään jännittäviä aikoja", Nadia totesi ylidramaattisesti. Se osasi aina vetää kaiken ihan yli.

"No niin se kai on", totesin mietteliäänä.

"Tykkäätkö sä siitä Sohvista? Silleen tiiäthän, romanttisesti", Nadia kysyi ja nosti päätään katsoakseen mua. Sen kasvoilla oli hieman ilkikurinen, mutta samalla totinen ilme. Punastuin hämmentyneenä.

"Ööh en mä oo miettiny sitä niin pitkälle... mä en osaa sanoa", sopersin.

"Mun mielestä te voisitte olla aika power couple", tyttö virnisti lopussa. Naurahdin itsekin.

"En mä tiiä. Ehkä mä en oo päässyt vielä yli Niinasta", virnistin. Nadia pomppasi pystyyn ilme kirkkaana.

"Niina! Mä unohin sen kokonaan", tyttö hihkaisi. Nauroin tämän reaktiolle. Niina oli mun ensimmäisiä kunnollisia ihastuksia. Niina oli koko yläasteen mun ja Nadian luokalla. Ja voi, kuinka mun nuori sydän sykki sille. Joku päivä Nadia sitten kertoi mun puolesta Niinalle, että olin kusessa siihen. Siitähän Niina vasta järkyttyi, että tyttö oli siihen ihastunut ja sen päivän jälkeen me ei enää kunnolla puhuttu. Loppujen lopuksi se muutti toiseen kaupunkiin lukion perässä.

"Se oli aika surullinen tarina. Mä itkin sillon varmaan viikon putkeen", huokaisin. Nykyään mua oikeestaan vaan nauratti koko tarina.

"Mitähän Niinalle nykyään kuuluu?" Nadia pohti.

"Mä lyön vetoa, että sillä on nykyään tyttöystävä", hymähdin.

"Se vasta oliskin käänne", tyttö virnisti. Puhelimen ilmoitusääni kaikui huoneessa ja Nadia nappasi puhelimensa.

"Katos, Niilo lähetti snäpin", tyttö totesi ja keskittyi taas puhelimen ruutuun. Purin huultani. Se kohdisti puhelimen muhun päin ja otti kuvan.

"Hei hei hei, mitäs sä teet", huudahdin ja syöksyin Nadian vierelle.

"Mä laitoin susta kuvan Niilolle, kun se kysyi, mitä mä teen", tyttö selitti. Kohotin kulmiani ja virnistin perään. Molemmat hiljenimme, kun Niilolta tuli vastaus. Nadia näpäytti ruutua ja siihen ilmestyi pimeä kuva tekstin kera.

"Hei voinks mäkin tulla sinne?" luin ruudulta. Loin epävarman katseen Nadiaan, joka huokaisi.

"Tyypillistä Niiloa. Jos mä sanon, että se voi tulla hetkeks? Sille on mahdoton väittää vastaan", tyttö mutisi.

"No okei", myönnyin. Mun fiilis muuttui jotenkin epämukavaksi. Se Niilo oli vähän ahdistava tyyppi. Tai sitten mä olin vaan huono muiden ihmisten kanssa. Mä en vaan saanut kontaktia siihen, vaikka mä kuinka yritin.

Ei mennyt kauaa, kun ovikello jo pirisi alakerrassa. Laskeuduin portaat Nadian perässä eteiseen. Ulko-ovessa olevan lasin takaa paljastui vaaleahiuksinen poika. Nadia avasi oven ja Niilo asteli varmin askelin sisään. Huomioni kiinnitti kuitenkin ruusu pojan toisessa kädessä. Olin lähes pökertyä.

"Moi vaan. Toin sulle ruusun", poika totesi virnistäen ja ojensi kukkaa nyt mulle. Katsoin silmät pyöreinä tämän harmahtavia silmiä. Otin sellofaaniin käärityn ruusun vastaan.

"Mitä helvettiä Niilo", Nadia nauroi ja tönäisi poikaa kylkeen. Niilo vain virnisteli ja jätti ulkovaatteet eteiseen.

"Eikö enää edes kukkaa saa toiselle tuoda", Niilo totesi vitsaillen. Katselin molempia epäuskoisena ja pakenin sitten keittiöön. Jätin ruusun pöydälle. Mitä hemmettiä oli oikein tekeillä?

Me keräännyttiin sohvalle istumaan. Ja tottakai Niilo tuli mahdollisimman lähelle mua. Nadia ja Niilo juttelivat niitä sun näitä, kun mä kuuntelin sivusta. En mä tiennyt, mitä sanoa tai miten edes olla.

Jonkin aikaa rupateltua, Nadia päätti pettää mut pahemman kerran. Yhtäkkiä se ilmoitti käyvänsä vessassa ja jätti sitten mut ja Niilon kahdestaan olohuoneeseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen, Niilo päätti aloittaa keskustelun.

"Kuule Wilhelmiina, mä mietin, että voitaisko me mennä vaikka elokuviin? Mä haluaisin tutustua suhun paremmin", poika kertoi. Tunteet jylläsivät sellaista vauhtia mun sisällä, etten saanut sanottua mitään. Hämmennys vaihtui epävarmuuteen ja epävarmuus pieneen paniikkiin.

"Eh, no kai se käy", sopersin. Pojan ilme kirkastui, kuullessaan mun sanat.

"Ihan mahtavaa! Käykö jo ensi viikolla?" tämä uteli.

"Ihan miten vaan. Mä en osaa sanoa tarkasti", kiemurtelin. Sentään Nadia palasi vihdoin ja sain taas hetken hengähtää. Mä tarvitsin nyt vaan hetken käsitellä kaikkia mun tunteita ja ajatuksia, jotka liikkuivat ylinopeutta mun sisällä.

Musta alkoi tuntumaan, ettei Niilo koskaan lähde. Kello oli jo melkein kaksitoista ja se silti istui sohvalla ilman mitään aikomuksia lähtöön. Mä huomasin Nadiankin ilmeestä, ettei se enää oikeen jaksanut. Mä en halunnut olla ilkeä Niilolle, mutta se lähestyi mua vaan liian nopeasti, että mulle tuli epämukava olo. Tottakai mä halusin sille hyvää, mutta mä en vaan ollut sille se oikee vaihtoehto.

"Hei Niilo, eikö sun pitäis alkaa kohta mennä? Tai siis kello on reilusti yli keskiyön", Nadia huomautti kulmat koholla.

"Ai totta. Oho. Kiitti muistutuksesta, mulla ajantaju katoaa aika helposti", se hörähti ja nousi sitten ylös. Nadia loi mulle helpottuneen katseen. Tää oli ollut kuitenkin alunperin mun ja Nadian ilta. Ei mun, Nadian ja Niilon.

Poika puki ulkovaatteet päällensä ja avasi ulko-oven. Tämä huikkasi heipat meille ovensuulta ennen lähtöään. Taisin nähdä nopean silmäniskun, kun poika katsoi muhun. Mutta ehkä mä kuvittelin. Toivottavasti mä kuvittelin. Ulko-ovi sulkeutui ja me molemmat purskahdettiin nauruun. Tää tilanne oli ollut tosi outo.

"Mitä ihmettä just tapahtu?" kysyin pyyhkien kyyneleitä silmiltä, jotka olivat lähteneet valumaan naurun myötä.

"Mulla ei oo hajuakaan, mutta jotain surkuhupaisaa tässä oli", Nadia totesi nauraen vedet silmissään.

~
Moikka rakkaat lukijat! Mun kirjoitusinspiraatio on tehnyt väliaikaisen paluun ja yritän saada tätä kirjaa etenemään. Voitteko uskoo, että kohta on jo huhtikuu? Onneks kohta on jo kesä <3 Mutta kiitos teille, että luitte tän luvun. Ootte upeita ja muistakaa se!