Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kolmekymmentänejä ~

Wilhelmiina

Viime aikoina oli vaikeaa keskittyä mihinkään. Samaan aikaan mä halusin välttää kaikkea ja samaan aikaan antaa kaiken tulla suoraan päin naamaa. Kunpa jotenkin olisin voinut hetkeksi päästä aivoihini järjestelemään kaiken paikoilleen.

Mutta valitettavasti mun piti keskittyä taululle, johon opettaja oli heijastanut muistiinpanot uskonnon vaikutuksesta kuvataiteeseen. Mua todella kiinnosti, mutta mulla oli liikaa ajatuksia purettavana. Mä tiesin kyllä, että mun olisi pitänyt puhua Sohville. Se vaan tuntui niin vaikealta, koska loppujen lopuksi mä en itsekään tiennyt, mikä tässä kaikessa mua oikein suututti. Ja pikku hiljaa syyllisyys oli alkanut painamaan mua.

Laskin tietokoneen kannen alas ja asetin kaikki tavarat takaisin reppuuni. Poistuin viimeisten joukossa luokasta. Välillä mietin, olinko mä vaan hidas vai oliko kaikki muut mahdottoman nopeita.

"Kato Wilhu", Nadia pomppasi jostain tyhjästä mun silmille, kun olin ottanut vain muutaman askeleen luokan ovelta. Vaikka olisihan mun nyt pitänyt hoksata se väkijoukosta. Ei täällä kauhean moni muu tullut vastaan paksupohjaisilla kengillä, valkomustaraidallisilla farkuilla ja bändipaidalla, johon oli painettu varsin raaka kuva.

"Hitto Nadia!" älähdin, sillä se todella onnistui pelästyttämään mut. Tyttö naureskeli ilkikurisesti, jolloin tönäisin tätä kylkeen. Se oli kuitenkin vain bensaa liekkeihin, sillä tytön nauru kuulosti vain enemmän vahingoniloiselta.

"Sori Wilhu, mutta sun ilme oli vaan niin huvittava", tyttö virnisteli. Huokaisin vain syvään pyöräyttäen silmiäni mahdollisimman huomattavasti.

"Oliko sulla jotain asiaakin?" tuhahdin.

"Älä nyt oo niin ilkeä", Nadia huokaisi surullisella äänellä, joka ei tehonnut muhun. Pysyin hiljaa niin kauan, että tämä jatkaisi puhumista.

"Mitä sulla on seuraavaksi? Pliis sano, että ruoka", tämä lopulta jatkoi.

"Valitettavasti mullakin on ruoka"

"Mäkin sua", Nadia hymyili rutistaen mua niin, että happi ei enää kulkenut.

Samean liemen seassa kellui muutama perunakuutio ja kalan pala. Pyörittelin lusikkaa keiton seassa.

"Miten sulla on lähtenyt sujumaan sun äitin kanssa?" päätin kysyä, koulun ruokalassa, mikä ei ehkä ollut ideaalisin paikka.

"Vähän outoa. Mä en tiedä, mitä sanoa sille. Nykyään mä ehkä kerron sille vähän enemmän, mutta se vaatii aikaa", se kertoi lapoen samalla kalakeittoa suuhunsa. Tämän kirkkaan punainen huulipuna jätti himmeät jäljet lusikkaan.

"Se on hyvä alku. Tostahan se kaikki lähtee", hymyilin kannustavasti.

"No joo, mutta ei tää vielä tarkota mitään. Mä en luota siihen naiseen", Nadia puuskahti tehden pienen irvistyksen perään.

"Ei ei, mutta ainakin tässä on mahdollisuus"

"No on joo, mutta mä en oikein uskalla luoda mitään toivekuvia. Antaa ajan tehdä tehtävänsä ja näyttää mulle, mitä se nainen juonii", tyttö totesi. Tirskahdin, vaikkei aiheelle olisi todellakaan kuulunut nauraa. Joskus Nadia vain osasi tehdä kaikesta niin humoristista sanavalinnoillaan.

"Sentään mun ongelmat tuottaa jollekin jotain iloa", se pyöritteli silmiään.

"Anteeksi Nadia, käytät vaan niin hauskoja sanavalintoja", hymähdin.

"Hah, niinpä niin...", tyttö tuhahti.

"Hauskoista sanavalinnoista puheenollen, mites Sohvi?" tyttö jatkoi erittäin huonolla aasinsillalla. Nyt oli mun vuoro istua piinapenkkiin.