Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Neljätoista ~

                                   Wilhelmiina

"Mua hermostuttaa tosi paljon", totesin. Nadian kasvot komeilivat mun puhelimen ruudulla. Me puhuttiin videopuhelua ennen, kun mä näkisin Niilon. Se oli luvannut viedä mut leffaan. En mä tiiä, miks mä aina lähdin kaikkeen mukaan, mutta nyt oli vaan mentävä.

"Sä pystyt tähän, eiks niin?" Nadia yritti parhaansa mukaan kannustaa mua.

"No niin kai. Mitä mä edes puen päälle?" huokaisin tuskastuneena.

"Laita se sun tekemä villapaita ja vaaleensiniset farkut", tämä ehdotti. Kaivoin vaatteet kaapistani. Kai ne olivat ihan hyvät.

"Mä kuulosta ihan siltä, että olisin hermostunut siitä, tykkääkö Niilo musta vai ei. Mutta todellisuudessa mä oon hermostunut siitä, etten halua mennä", mutisin. Vaihdoin Nadian ehdottaman asun ylleni ja katselin kuvaani peilin kautta.

"Äh hemmetti Niilo. Sano sille tänään, ettei sua kiinnosta. Jos sekään ei auta, niin jätä kaikki mun huoleks. Mä saan sen kyllä kuriin", tyttö virnisteli. Naurahdin itsekin, koko tälle absurdille tilanteelle.

"No mä yritän. Mutta mun pitää jo lähteä. Se lupas tulla vastaan ja kaikkea", huokaisin ja kyykistyin mun puhelimen eteen, jonka olin asettanut nojaamaan kukkaruukkua vasten.

"Laita mulle viestii ja kerro, miten meni. Se on vaan yks leffa, ei muuta", Nadia vakuutteli.

"Se on vaan yks leffa", totesin huokauksen saattelemana.

Kaunis pakkassää alkoi jäädä taakse. Lämpötilat pyörivät nollan ympärillä ja lumi ei enää narskunut kenkien alla. Lumikerrokset olivat kadonneet puiden oksien päältä, eikä Aimon tarvinnut enää tehdä lumitöitä.

Niilo odotteli jo meidän portin kohdalla. Yritin varovasti astella jäisehkön pihan poikki tämän luo. Poika hymyili nähdessään mut. Heilautin kättäni.

"Sä näytät tosi kauniilta", poika sopersi. Purin huultani hellästi.

"Ai, no kiitos", vastasin hiljaa. Me lähdettiin kävelemään elokuvateatterille. Vaikka lämpömittari olikin näyttänyt nollaa, kylmä tuuli sai mut laittamaan takin kiinni.

"Onks sulla kylmä? Ota vaikka mun pipo, jos haluut", poika tiedusteli kääntäen katseensa muhun.

"No vähän, mutta kyllä mä pärjään. Ei meillä oo ees pitkä matka enää", totesin. Musta tuntui, etten enää osannut puhua. Tai olla luontevasti. Mä olisin voinut vaan ottaa jalat alle ja juosta kotiin. Mutta en mä voinut. Se ei ollut mun tapaista.

Niilo piti elokuvateatterin lasista ovea mulle auki. Hymyilin hölmönä pojalle ja astuin sisään. Popcornin vahva tuoksu puski heti esiin. Mä en edes muistanut, mitä elokuvaa me oltiin menossa katsomaan. Olin vaan antanut Niilon päättää.

"Hei otetaanko tommonen iso kippo popcornia yhteiseks?" tämä ehdotti.

"No vaikka", vastasin. Räpläsin laukkuni hihnaa jotenkin poissaolevana. Niilokin varmasti huomasi, etten ollut ihan läsnä. Kunpa se tietäisi, että mä yritin.

Me siirryttiin kassalle. Laskin popcornit tiskille, joiden hinnan myyjä naputteli kassakoneeseen. Niilo pyysi kaksi lippua seuraavaan näytökseen. Myyjä ojensi kaksi keltaista lippua pojalle, jotka tämä maksoi. Hitaasti lähdimme hivuttautumaan saliin.

"Hei sano sitten hinta, niin maksan sulle takaisin ton lipun ja popparit", tokaisin.

"Ei sun tätä tarvi takasin maksaa. Tää tulee mun piikkiin", poika naurahti.

"Häh? Mut noi liput oli aika kalliit", pudistin päätäni jotenkin häkeltyneenä.

"Äläs nyt. Rahaa se vaan on", tämä virnisti rentona. Nythän mun oli pakko mennä Niilon kanssa uudestaan jonnekin, koska se makso kaiken tänään. Musta tuntui, että olin sille kuitenkin jotain velkaa.