Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kolmekymmentä ~

                                    Wilhelmiina

"Onko kaikki nyt varmasti mukana?" varmistin ehkä jo kymmenennen kerran. Ainakin niin monen, etten pysynyt enää laskuissa.

"On on. Älä huoli", Sohvi virnuili laskien kätensä vyötärölleni.

"Mä en haluu, että mitään tärkeetä unohtuu, kun tää on kumminkin sulle tärkee päivä", mutisin. Tyttö vain naureskeli ja pieni kuumotus nousi mun poskille.

"Oot söpö", tämä näpäytti sormellaan mun nenää ennen kuin alkoi pukemaan takkia päällensä.

Hanna ja Sohvi tunkivat massiiviset urheilukassit Arton auton takakonttiin. Eiväthän he tietenkään voineet järjestellä niitä jotenkin järkevästi. Tärkeintä, että takaluukku meni kiinni.

Jännitys mun kehossa tuntui vahvistuvan, kun istuin etupenkille. Arton auto oli tummansininen ja tosi viihtyisä. Sen sisällä tuoksui tutulle. Ehkä jollekin automatkalle lapsuudesta.

Kun kaikki vihdoin oli valmiina kyydissä, Arto pääsi aloittamaan matkan. Ensiksi jäähallille, josta oli tullut mullekin tuttu ja turvallinen paikka. Se oli hassua jollain tapaa.

Me noustiin Arton kanssa myös autosta, vaikkei lähdettykään tyttöjen mukaan. Sohvi näytti tänään erityisen hyvältä, kun se asetti urheilukassin roikkumaan olalle. Mä asettelin tytön kasvoille valahtaneet hiukset pois tieltä ja suoristin vielä sen takin taittuneen kauluksen.

"Nähdään sitten siellä", hymähdin. Sohvin kasvoille nousi sen ominainen hymy. Vähän vino ja kiusoitteleva.

"Sä saat tän kuullostamaan siltä, ettei tultais näkemään vuosiin", tyttö otti ilmi. Pyöräytin vain silmiäni.

"No onhan toi muutaman tunnin ajomatka aika pitkä", virnistin. Sohvi veti mut haliin ja antoi vielä pusun otsalle. Kurkottamalla varpaille sain annettua tälle suudelman huulille. Meidän hempeän kuplan puhkaisi terävät vihellykset hieman kauempaa. Me molemmat siirsimme katseen äänen suuntaan, joka paljastui Sohvin ja Hannan joukkuelaiseksi.

"Meitä näköjään kaivataan", Hanna totesi virnuillen. Sohvi nyökkäsi tälle ja nappasi vielä autoon nojanneen jääkiekkomailan mukaansa.

"Nähdään pian", Sohvi vilkutti, johon vastasin omalla heilutuksella. Hanna ja Artokin vaihtoivat vielä viimeisen suudelman ennen seuraavaa kohtaamista.

Tuntui vähän siltä, että olin hukassa, kun jäimme Arton kanssa kaksin. Tämä onneksi vaikutti tosi rennolta ja rauhalliselta, eikä minkäänlainen vaivaantuneisuus tai epämukavuus paistanut hänestä. Mutta silti olin epävarma. Mitä jos se vaan osasi piilottaa kaiken hyvin ja oikeasti olisi halunnut olla missä tahansa muualla kuin täällä mun kanssa?

Poika ajoi parkkipaikalta pois ja vilkaisin vielä bussiin, jonka sisään Sohvi joukkueineen alkoi valumaan. Arto näpytteli sormellaan rattia musiikin tahtiin, joka kantautui radiosta.

"Onko sulla mitään musiikkitoivetta meidän matkalle?" tämä kysyi ja vaihtoi nopean katseen kanssani.

"En mä kyllä osaa sanoa mitään", naurahdin. Yritin peittää hermostuneisuuden, joka oli painanut aamusta asti.

"Tiedätkö mitä mä aina kuuntelin, kun ajoin johkin Hannan peliin?" se kysyi.

"No?"

"Abbaa", se virnisti. Ajatus sai mut nauramaan.

"No sittenhän me kuunnellaan Abbaa."

Yhteistyöllä me saatiin mun puhelin yhdistettyä autoon pienten mutkien kautta. Avasin Spotifyn, josta laitoin satunnaistoistolle Abbaa soimaan.