Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Viisitoista ~

                                         Sohvi

Alkoi jo huomaamaan, että maaliskuu oli ihan oven takana. Lumisade alkoi muistuttamaan enemmänkin vesisadetta ja tiet olivat ihan järkyttävässä kunnossa. Kaikkialla oli märkää ja inhottavaa.

Kävelin Emmin kanssa amiksen ulko-ovista ulos. Taivaalta satoi kaatamalla räntää. Tai vettä. Tai lunta. Miksi sitä ikinä halusi kutsuakaan. Ovien edessä oli pienehkö katos, jonka alle pysähdyin.

"Mun pitää nyt kerätä kaikki voimat, ja sinkoa autolle", huokaisin dramaattisesti. Emmi pyöritteli huvittuneena silmiään.

"Sentään sun ei tarvii mennä bussilla", tämä huomautti turhautuneena. Vilkaisin tyttöön.

"Mä heitän sut kotiin", lupasin.

"Äh ei sun tartte", se alotti, mutta mä olin jo pinkaissut juoksuun. Tunsin mun kenkien kangaspinnan kastuvan läpikotaisin ja varmasti sukatkin taisi kastua. Avasin äkkiä auton ovet ja hyppäsin sisään. Hetken kuluttua Emmikin pujahti etupenkille.

"Ei saatana. Nyt voisin muuttaa mielelläni pois täältä jonnekin, missä Aurinko paistaa joka päivä", tyttö tuhahti.

"No ei se huono idea oo", huokaisin ja käynnistin menopelin käyntiin. Peruutin parkkipaikalta, josta lähdin ajamaan Emmille päin.

"Luojan kiitos ne meidän treenit jouduttiin perumaan", tyttö totesi onnessaan.

"No joo. Tässä säässä haluaa vaan käpertyä peiton alle", naurahdin.

Pyyhkijöillä oli kova työ pitää tuulilasi jokseenkin edes selkeänä. Emmin tuttu talo pilkotti jo horisontissa. Hidastin vauhtia, kun saavuimme sen kohdalle.

"Kiitos ihan sikana kyydistä. Nähdään huomenna!" tyttö huikkasi pirteänä ja lähti sitten juoksemaan talonsa ovea kohti. Naurahdin pienesti ja lähdin jatkamaan matkaa.

Katselin tyynesti ikkunasta ohimeneviä maisemia. Jouduin kuitenkin kiinnittämään huomiotani tarkemmin, kun vaaleatukkainen tyttö asteli vaaleanpunaisessa sadetakissa eteenpäin. Se muistutti ihan Wilhelmiinaa. Hidastin vauhtia nähdäkseni tämän kasvot. Tyttö nosti katseensa muhun ja tämän kasvoille nousi yllättynyt ilme. Arvaukseni oli oikein. Wilhelmiinan kasvot tarkkailivat kummissaan mua. Avasin ikkunan.

"Hei tuu sisään", kehotin. Wilhelmiinan normaalisti niin pörröiset hiukset olivat läpimärät. Se näytti jotenkin tosi suloiselta. Kaikessa sateessa ja harmaudessa, sen olemus loisti silti.

"Kyllä mä voin kävellä. Mähän kastelen sun autos", tyttö pohti epävarmana.

"Se nyt on ihan pientä. Sähän tuut herranen aika kipeeks siellä ulkona", totesin. Tämä mietti hetken, kunnes kiersi etupenkille. Tytön hiuksien latvoista putoili vesipisaroita, jotka vierivät sadetakkia pitkin tämän housuille.

"Kiitos ihan hirveesti. Mun pyörän renkaat oli tyhjentynyt, eikä mulla ollut aikaa tehdä niille mitään. Päätin sitten tehdä pienen aamuhölkän kouluun", Wilhelmiina kertoi ja hymähti.

"Ai, no sellasia ne aamut osaa olla. Enkä usko, että pyöräily tässä säässä olis kovin miellyttävää", pohdin naputellen sormilla samalla rattia radiosta soivan musiikin tahtiin.

"No totta tuokin", se totesi.

Ajoin auton Wilhelmiinan kämpän pihaan. Se reitti alko olla jo aika tuttu. Olihan täällä tullut käytyä kääntymässä muutamia kertoja.

"Apua kiitos ihan huimasti", tyttö kiitteli, minkä pystyi.

"No ei tää nyt mikään iso homma oo", vakuuttelin. Tämä nappasi repun jalkatilasta ja nosti sitten katseensa muhun.