Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kolme ~

                                           Sohvi

"Onks teillä jotain menoo viikonlopulle?" Mona kysyi sytyttäessään tupakan. Seisoimme perinteisessä ringissä amiksen pihalla. Ei mulla ollut mitään tiettyä porukkaa. Kaikki pyöri vähän missä sattuu, mutta kyllä pihalta aina jotain juttuseuraa löysi.

"Eipä oikeestaan. Treeniä, mutta eiköhän sitä vähän pidä irrotella. Mutta katotaan, jos vaikka törmään johonkin teistä. Mun pitää nyt kyllä jo kiirehtiä", virnistin rennosti. Heilautin kättäni muille ja lähdin siirtymään autolle päin.

Heitin repun etupenkille ja hyppäsin itse rattiin. Käynnistin menopelin käyntiin ja lähdin ajelemaan kotiin päin. Radiossa pauhasi hermoja raastavat mainokset. Vaihtelin kanavia, kunnes löysin siedettävää musiikkia.

Parkkeerasin auton kerrostalon parkkipaikalle. Lukitsin auton, kun lähdin kävelemään sisälle päin. Lumi narskui kenkien alla ja maa olikin vähän liukas. Tosin, en omistanut kunnon talvikenkiä. Vedin vuodesta toiseen lenkkareilla. Joku päivä vielä liukastuin niin, että oikeasti sattui.

Työnsin avaimen lukkoon ja tönäisin ovea hieman, jotta se avautuisi. Kaikki aina valittivat, kuinka hankala meidän ovi oli avata. Amatöörit, mietin virnistäen.

Heitin repun huoneeni lattialle ja pakkasin lätkäkamat valmiiksi. Hanna olikin jo pakannut kamat valmiiksi eilen illalla. Sitten piti vain yrittää raahata molempien tavarat autoon. Ja vielä saada ne kyytiin omin avuin.

Jälleen hyppäsin rattiin. Siinä kestikin saada tavarat mahdutettua yksin. Välillä vain toivoin, että Hanna olisi ollut kanssani amiksessa. Ei olisi aina tarvinnut säätää.

Lähdin ajamaan tuttua reittiä pitkin lukiolle. Vaikken edes opiskellut siellä, osasin reitin, vaikka silmät kiinni. Ainakin melkein.

Jätin auton lukion parkkipaikalle. Astuin ulos vilkuillen pihalle. Olinko mä kerrankin ajoissa? Hannaa ei näkynyt missään, vaikka se oli yleensä aina odottamassa pihassa.

Huokaisin turhautuneena. Toverini oli kadonnut jonnekin, eikä edes viesteihin vastannut. Varpaatkin jäätyivät onnettomissa lenkkareissa. Jos kerta Hanna ei näkynyt ulkona, mun oli varmaan mentävä sitten sisälle.

Astuin vanhoista puuovista sisään. Sisällä oli lämmin, mutta vähän tunkkainen ilma. Toisaalta se oli kuulemma aika vanha. Monimutkaiselta rakennus ainakin näytti.

Lähdin astelemaan portaita ylöspäin. Hanna taisi olla vielä tunnilla. Olin näköjään liiankin ajoissa, joka oli aika harvinaista.

Nousin portaat ihan ylös asti. Kerroksia oli näköjään neljä. Mahtoi olla rankkaa rämpätä niitä joka päivä. Mulla ei ollut hajuakaan missä luokassa Hannalla oli edes tunti ja kaikki ovet näyttivätkin ihan samalta. Miten täällä kukaan osasi suunnistaa?

Päätin pysähtyä aulaan odottamaan. Nojasin seinään ja vilkuilin ympärilleni. Rakennus oli kyllä ihan hieno. Yksityiskohtiin oli panostettu. Ei kyllä mun amista olis tähän kehdannut edes verrata.

Jonkun luokan ovi oli jäänyt raolleen. Joku soitti siellä pianoa. Soitto oli yllättävän kaunista. En oikeastaan pitänyt mistään pianomusiikista, mutta tämä kuulosti normaalia kiehtovammalta. Jotenkin lumoavalta.

Päätin kurkistaa ovenraosta, kuka siellä oikein soitti. Ehkä Hanna oli alkanut soittamaan ja salannut sen multa. En kyllä olisi siitä heti uskonut. Luokassa ei kuitenkaan soittanut Hanna, vaan joku tyttö.

Mun oli pakko nähdä tuota mysteerityttöä tarkemmin. Livahdin varovasti luokkaan sisälle. Siellä ei ollut ketään muuta kuin se tyttö. Tunsin lähes koko kaupungin, mutta en tuota pianistia.

Tytöllä oli upeat vaaleat pitkät hiukset, jotka olivat vähän lainehtivat. Sen katse seurasivat tiiviisti nuotteja. Apua, mitä mä oikein ajattelen. Enhän mä hyvänen aika edes tunne koko tyttöä. Mun oli kuitenkin pakko saada kuunnella ihanaa soittoa.

Äkkiä se soitto loppu päin seinää. Se oli huomannut mut. Voi hiton hitto. Nyt se oli ihan kauhusta kankea, kun mä vaan jäin tuijottamaan sitä.

"Aih anteeks, ei olis tarvinnu lopettaa. Sä soitit vaan tosi kauniisti", totesin ja otin muutaman askeleen lähemmäs tyttöä. Se vaikutti jotenkin epävarmalta.

"Ai, kiitos", se sopersi hiljaa.

"En ookkaan koskaan nähnyt sua. Tosin enhän mä tätä lukiota käy, mutta tunnen kumminkin aika paljon ihmisiä", raavin niskaani. Höpötin jotenkin ihan liikaa.

"No en mä oikeestaan tunne kauheasti ihmisiä täältä", se kohautti olkiaan ja siirsi hiuksiaan korvan taakse.

"Joo okei. Mä oon muuten Sohvi", ilmoitin ihan puskista. Toivottavasti se ei nyt ajatellut, että oon ihan kummajainen.

"Mä oon Wilhelmiina, mutta tutut sanoo Wilhu", se hymähti pienesti. Wilhelmiina! Miten kaunis nimi voikaan olla.

"Sohvi, mitä ihmettä sä täällä teet? Voitko vastata puhelimeen", hätkähdin ja käännyin oven puoleen. Hanna katseli ovelta kulmat kurtussa.

"Öö hups. No lähdetäänpä sitten", virnistin pienesti. Kävelin Hanna luo ja loin vielä viimeisen katseen Wilhelmiinaan. Se katseli vähän hämmentyneenä, mutta hymähti kuitenkin lopulta.

"Sä tulit sitten ihan sisälle", Hanna virnisti lähtiessään laskeutumaan portaita alas.

"No mä en jaksanut oottaa sua pihalla. Mutta tunnetko sä Wilhelmiinaa?" kysyin ja loin kysyvän katseen tyttöön. Tämän kasvoille ilmestyi hämmentynyt ilme.

"Mistä ihmeestä sä sen nyt keksit?" tyttö kysyi.

"No se soitti tuolla pianoa ja en tiedä, vaikutti kivalta", kohautin olkiani astuessani ulos. Sisällä olikin yllättävän lämmin verrattuna tähän ulkona vallitsevaan jääkauteen.

"No en mä häntä juurikaan tunne. Se on aika hiljanen ja no se hengailee aina yhen likan kanssa", Hanna selitti. Avasin auton ja istahdin rattiin.

"Kenen likan?"

"Voi hyvänen aika, en mä tiedä. Semmonen aika räväkkä likka. Mitä sä oikein ajat takaa? Mulla alkaa herätä aavistuksia", Hanna katsahti merkitsevästi muhun päin. Purin alahuultani.

"Unoha vaan, mennään nyt vaan niihin treeneihin", huokaisin ja lähdin ajamaan jäähallille päin.

"Jahas. Noh, mitäs sä ajattelit tehdä viikonloppuna?" tyttö vaihtoi aihetta.

"No en mä vielä tiiä. Mutta en mä ainakaan kotona jaksa lojua. Lauantaina on onneks aina aamutreenit, niin on loppupäivä aika tehdä jotain"

"Mutta sitten sunnuntaina on treeneissä kauhea krapula", Hanna naurahti.

"No joo, mutta ne on vasta illalla. On aikaa palautua. Ja sitä paitsi mä oon vaan kerran jättänyt treenit väliin darran takia", vastasin lähes tulkoon ylpeänä. Tämä pyöräytti silmiään huvittuneena.

~
Heii! Kauheen nopeaan tahtiin näitä lukuja tulee :D No nautitaan vielä siitä, että motivaatiota löytyy. Toivottavasti jälleen luku oli teidän mieleenne! Ootte parhaita <3