Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kolmekymmentäyksi ~

Sohvi

Mä olin niin pettynyt. Ärsyyntynyt. Raivostunut. Oikeestaan kaikkea, mitä vaan pystyi kuvitella. Mua ei edes huvittanut puhua pukuhuoneessa, jossa muut yrittävät tsempata toisiaan.

Hiljaisesti pakkasin kaiken ja vaihdoin vaatteet. Odotin narisevalla penkillä Hannaa, joka kietoi hiuksiaan nutturalle peilin edessä. Annoin pään nojata seinään ja suljin silmät. Halusin vaan nukkua.

"Lähdetäänkö?"

Hanna katsoi mua silmiin, kun heräsin mun ajatuksista. Nyökkäsin vaan ja heitin laukun olalle. Tyttö hyvästeli muut joukkuelaiset. Mä tyydyin kädenheilautukseen. Suljettiin ovi ja jätettiin muu joukkue pukukoppiin.

Wilhelmiina ja Arto odotteli meitä aulassa. Tuon vaaleat hiukset olivat normaalia pörröisemmät, se oli ihana. Mutta mua hävetti, miten se oli tullut tänne asti katsomaan mun häviötä. Ja miten se seisoi mun edessä katsoen mua harmissaan. Tyttö kietoi kätensä mun ympärille, jolloin sen hiukset kutitti mun naamaa.

Arto auttoi meitä kasaamaan kaikki kamat takakonttiin. Me oltiin sovittu, että tullaan Arton kyydissä kotiin. Kisabussi oli parkkeerattu hieman kauemmaksi Arton autolta. Siellä tuskin oli yhtään sen parempi tunnelma.

Hanna istui etupenkille ja me Wilhelmiinan kanssa taakse. Laskin pään lepäämään ikkunaa vasten. Joku ehkä kutsuisi mua huonoksi häviäjäksi, mutta mä sentään myönsin sen. Mua ei yhtään huvittanut mitkään imelät ylipositiiviset tsemppaukset, jotka oli revitty jostain sisustuskaupan tauluista. Miksi mä olisin piilotellut mun pettymyksen?

Wilhelmiinan katse poltteli mun selässä. En vaan pystynyt kohtaamaan sitä. Sitä säälivää katsetta. Kaikista vähiten mä halusin sääliä.

"Pysähdytäänkö autokaistalla?" Arto ehdotti. Hannaa alkoi naurattaa.

"Lohturuokaako?" se kysyi tirskahduksien välistä. Poika nyökkäsi tyytyväisesti.

"Mulla ei oo ainakaan nälkä", huokaisin.

"Sun kannattais syödä jotain", Wilhelmiina totesi ja laski kätensä hennosti kädelleni, joka makasi mun reidellä.

"Mä sanoin, ettei oo nälkä", toistin. Tyttö veti kätensä pois mun kädeltä. Mahassa muljahti. Miksi mä olin tällainen? Mä en halunnut olla ärtynyt, mutta kaikki sai mut ärtymään. Pienikin ärsyke ja mä räjähtäisin.

"No tilataan sitten ruokaa ilman sua", Hanna totesi kylmänviileästi. Mä taisin tartuttaa muut mun ärtyneisyydellä. Helvetti.

Paperikääreet rapisivat, kun kaikki oli saaneet ruokansa. Arto oli parkkeerannut pikaruokalan parkkipaikalle. Mun oli pakko haukata happea. Ihan kuin olisin tukehtunut auton pienessä tilassa.

Kukaan ei onneksi tullut mun perään, kun kävelin hieman syrjempään. Otin muutaman syvän henkäyksen sisään ja ulos. Nyt jos koskaan maistuisi alkoholi.

Matka jatkui. Rasvainen tuoksu leijaili autossa. Mua alkoi heikottaa se. Ehkä olisi pitänyt syödä. Edes varastaa muutama ranskalainen Wilhelmiinalta.

Wilhelmiina nukkui ja se näytti niin uupuneelta. Mä en edes uskaltanut koskea sitä. En halunnut herättää. Olisin muuten särkenyt koko tytön mun yhdellä pienellä hipaisulla. Hannakin nukkui ilmeisesti. Ei se ainakaan ollut sanonut mitään hetkeen.

Mua väsytti, mutten saanut unta. Katselin vain ikkunasta hämärää maisemaa, jota valaisi kellertävät katulamput. Maisema vaan valui ja muuttui tutummaksi. Kyltit, kadut alkoivat muistuttamaan yhä enemmän kotia. Ja yhtäkkiä Arto kääntyi jo tutulle parkkipaikalle.