Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kolmekymmentäkuusi ~

Wilhelmiina

Pyöräilin kiireesti kotiin. Halusin nähdä vielä Tarun ja Aimon ennen, kun he lähtisivät viikon lomalle Kroatiaan. Mä olin oikeastaan aika yllättynyt kuullessani tästä, sillä en olisi koskaan uskonut, että he uskaltaisivat jättää mut ja Jasperin viikoksi kahdestaan. Tai ehkä enemmänkin Jasperin. Pahin asia, mitä mä onnistuisin tekemään olisi varmaan lämmityksen laittaminen liian isolle. Aimo oli tarkka, kun kyse oli sähkölaskusta.

Jätin pyörän vakiopaikalle. Loikin pahimpien vesilammikkojen yli, sillä lumien sulaessa meidän piha oli tulvinut urakalla. Selvittyäni eteiseen, Aimo ja Taru olivat jo siellä hääräilemässä. Jasper istuskeli portailla tarkkailemassa kahden toimintaa lievästi huvittuneena. Mua kävi lähinnä sääliksi.

"Moikka Wilhu, miten meni koulussa?" Taru kysyi samalla koluten laukkuaan läpi.

"Ihan hyvin. Kai te selviätte kaksin edes lentokentälle?" kysyin kulmia kurtistaen.

"Kyllä tämä meiltä edelleen onnistuu", Aimo hörähti. Hymyilin alkaessani riisumaan takkiani.

"Kai se vain on hyväksyttävä, että silloin nuorena ei osannut juurikaan huolehtia asioista", Taru raaputti päätään samalla skannaten eteisen läpi.

"Ikä tekee ihmisestä vuosi vuodelta pahemman turistin", Aimo vitsaili. En voinut muuta kuin nauraa koko touhulle.

Loppujen lopuksi molemmat olivat saaneet ulkovaatteet päälle ja tavarat kokoon. Jasperkin vihdoin nousi portailta.

"Passi, rahat ja puhelimet?" kysyin vielä silmäillen Tarua ja Aimoa. Molemmat tekivät vielä viimeisen tarkastuksen. Lopulta halasin molempia ja taisi Taru muutaman kyyneleen tirauttaa. He käyttäytyivät kuin kyse olisi ollut vuoden poissaolosta viikon sijaan.

Kun ovi loksahti kiinni, Jasper alkoi hiljaa tuulettamaan. Pyörittelin silmiäni pojan käytökselle. Ehkä mä vielä ehtisin piiloutua Aimon tai Tarun matkalaukkuun.

"Meidän pitää jaksaa vaan kaks päivää ja sitten me ollaan vapaita. Kiitos helatorstain", poika naurahti ja heitti kätensä mun niskalle.

"Loppujen lopuksi se lauantaikoulupäivä ei ollutkaan hullumpi", poika jatkoi monologiaan.

"Etkös sä lintsannut silloin?" kurtistin kulmiani.

"Mitä? Taidat muistaa väärin", Jasper naureskeli ja taputti mua päähän. Dramaattisen huokaisun saattelemana poistuin huoneeseeni tekemään keskeneräisiä kouluhommia.

Mä ehdin kirjoittamaan muutaman sanan tietokoneen näytölle, kun ovikello kaikui alakerrassa. Totta kai Taru tai Aimo oli unohtanut jotain.

Kun mä kuuntelin tarkemmin, puhe alakerrassa ei kuulostanut Aimolta tai Tarulta. Se kuulosti oikeastaan aika tutulta. Niin tutulta, ettei siitä voinut erehtyä.

Laskeuduin portaat alas ja Nadia ripusti takkiaan eteisessä. Jasper jutteli tälle olohuoneen ovenkarmiin nojaten.

"Ai moi Wilhu", tyttö tervehti pirteästi.

"Mistä sä ilmestyit tänne? Et sä laittanut mitään viestiä", kuristin kulmiani.

"Noinko iloinen sä olet, kun mä tulen tänne?", Nadia huokaisi tekaistun surullisesti. Asetin käteni puuskaan katsoen vuorostaan Jasperia ja Nadiaa odottaen vastausta.

"Katoin Jasperin Snapchat tarinan. Aattelin pistäytyä tänne, kun kerta vanhuksetkin on poissa", tyttö naureskeli.

"Jassoo", pudistelin päätäni.

Loppujen lopuksi mä olin se, joka keitti kahvia Jasperille ja Nadialle. He istuivat pöydän ääressä väitellen intensiivisesti jostain täysin turhasta. Napsautin itselleni vedenkeittimen päälle ja aloin asetella mukeja pöydälle.