Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentäkolme ~

Sohvi

Pyörittelin haarukkaa spagetin seassa. Hanna selitti mua vastapäätä jostain kouluprojektista. Ajatuskin sellasen tekemisestä sai mut huonovointiseksi. Hannaa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Pikemminkin se oli vaan innostunut.

Laiskana me jätettiin lautaset lojumaan tiskialtaaseen. Kastike tulisi juuttumaan niihin kiinni. Me oltiin aika laiskoja tiskaamaan. Jossain kohtaa Hanna hätisti mut tiskivuoren ääreen tai hoiti ne itse.

Treenit oli tuntunu jotenkin super raskailta. Me oltiin Hannan kanssa molemmat aika kuolleita ja sulkeuduttiin molemmat omiin huoneisiin. Mä vaan rojahdin sängylle, joka päästi ikävän kuuloisen narahduksen. Ei mun tarvinnut kuin sulkea silmät ja mä simahdin.

Vaimea nyyhkytys sai mut hereille. Olin sen verran puoliunessa, etten mä ihan heti tajunnut, että se nyyhkytys ei kuulunut mun uneen. Vilkuilin ympärilleni jotenkin hölmönä, kunnes mä tajusin, että ääni kantautui seinän toiselta puolelta. Hannan huoneesta tarkalleen.

Huoli nousi ihan automaattisesti. Eikai Arto ollut jättänyt sitä? Vai oliko sillä vaan kauheeta stressiä lukiosta? Nousin ylös ja seisoin hetken vaan paikallaan, että saisin itteni ihan kunnolla hereille. Varovin askelin lähestyin Hannan huonetta, jonka ovi oli pienesti raollaan. Kurkkasin siitä varovasti sisään, jollon mun katseen kiinnitti tyttö istumassa sängyllään kädet kasvojen suojana.

"Hei, mitä on tapahtunut?" mä kysyi ja siirryin tämän viereen. Hanna nosti kasvojansa. Kyyneleet kiilsi sen silmissä ja naama punoitti. Se huokaisi yrittäen kerätä itseään hetken.

"Äiti just soitti. Siitä mun siskosta...", tyttö piti pienen tauon. Sen ilme vaihteli väsyneen, turhautuneen ja huolestuneen välillä. Tai sitten se oli sekoitus niitä kaikkia.

"Sähän tiedät, että se on nyt sairastellut tässä aika paljon. No nyt se on sitten joutunut sairaalaan. Mä en yhtään tiedä, miksi", se hautas kasvonsa takasin käsiinsä. Mä levitin toisen käteni sen hartioille. Tämä antoi päänsä levätä mun olkapäätä vasten.

"Ihan perseestä. Mutta mä oon varma, ettei se oo mitään vakavaa", siirsin tämän kasvoihin tarttuneita hiuksia tytön korvan taakse.

"Se voi olla ihan mitä vaan", se huokaisi surkeana.

"Eli ei välttämättä se pahin vaihtoehto", huomautin. Hanna nousi istumaan ja hieroi silmiään, joiden punotus vain lisääntyi.

"Niinpä kai", se vain kohautti olkiaan. Katselin tyttöön mietteliäänä.

"No tehdään nyt viikonloppuna jotain kivaa. Katotaan vaikka leffaa ja syödään herkkuja", kohotin kulmiani. Pieni hymy nousi Hanna huulille samalla, kun tämä näytti pohtivan jotain.

"Kuule... mä haluun juhlia. Ihan kunnolla. Mä haluun hetkeks vaan saada mun aivot narikkaan", sen silmissä kiilsi hieman. Muttei kyynelistä tällä kertaa.

"Ootko sä nyt ihan varma? Mä en usko, että alkoholi on paras ratkaisu tähän tilanteeseen", kurtistin kulmiani. Hannan katsoi mua sellaisella ilmeellä, ettei olis musta uskonut.

"Mä tiedän, mutta tätä mä tarvitsen. Pidetään bileet täällä. Me ei olla pitkään aikaan tehty mitään sellasta", tyttö niiskaisi ja nousi ylös.

"No jos sä niin oikeasti tahdot", mutisin epävarmasti.

"Mä osaan pitää ittestäni huolen Sohvi. Mä kaipaan vaan ihmisiä mun ympärille", tämä levitti kätensä ympärilleen. Purin huultani pienesti.

"No pidetään sitten", nousin ylös ja tämä hymyili mulle.

"Mä laitan kutsun kiertämään. Meidän pitää ainakin käydä huomenna kaupassa", se suunnitteli ja poistui sitten keittiöön. Ehkä tää kaikki järjestely sais sen unohtamaan hetkeks kaikki sen murheet, mitä se kantoi mukanaan.