Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kolmekymmentäkaksi ~

                                    Wilhelmiina

Ainut, kuka mua aina osasi auttaa oli Nadia. Aina. Kelle muulle mä kertoisin kaikesta? Se oli auttanut mua joka tilanteessa. Silloin ala-asteella, kun olin korvia myöten ihastunut Niinaan. Ja tottakai se auttoi, kun mun sydän särkyi, kun en sitten saanutkaan vastakaikua.

Pääsiäisloman vuoksi saatiin torstai ja perjantai vapaiksi. Ja sen kunniaksi menin Nadialle yöksi. Sitä mä tarvitsin kipeästi. Kaikki oli vähän pyörremyrskyä nyt.

Pieniä plänttejä lunta oli siellä täällä. Pyörällä oli helpompi kulkea, eikä sääolosuhteetkaan pistänyt niin koville. Pyörän jätin Nadian talon edustalle. Niiden talon naapuritalon pihan kuluneella muovipenkillä istui vanhempi mies polttamassa tupakkaa. Se tervehti mua ja tervehdin takaisin.

Nadia avasi oven ennen kuin olin ehtinyt näyttää minkäänlaisia merkkejä siitä, että olin niiden oven takana. Tytön ilme kirkastui vielä hitusen enemmän, kun se näki mut.

"Kato suakin näkee pitkästä aikaa", se vitsaili, tottakai. Me halattiin ja katosimme tämän huoneeseen.

Mun pää makasi Nadian reisien päällä samalla, kun se teki satunnaisia lettejä mun hiuksiin. Tutkin katseellani julisteita, jotka olivat peittäneet tämän huoneen seinät lähes kokonaan. Tuntui, että löysin aina jonkun uuden julisteen, kun tulin tänne, vaikka olin käynyt ne läpi useita kertoja.

"Haluatko sä nyt selittää kunnolla, mitä viime viikonloppuna tapahtui?" Nadia lopulta kysyi. Mun oli ollut hankala aloittaa purkamaan asiaa. Välillä tuntui, että Nadian hartiat kuormittuivat kaikista mun ongelmista. Olin vaan maininnut silloin muutamalla sanalla, ettei kaikki ollut mennyt ihan putkeen.

Päädyin kuitenkin kertomaan kaiken oleellisen, mitä oli tapahtunut. Nadia kuunteli mua tarkasti. Se tapa millä se kuunteli oli niin rauhoittava. Vaikka tyttö oli hiljaa, tiesin, että se oli aina läsnä.

"Mä oikeasti yritin lohduttaa ja olla tukena Sohville, mutta se ei jotenkin halunnut ottaa sitä vastaan. Ihan kuin olisin ollut vain joku loinen, josta se halusi eroon. Ekaa kertaa musta tuntui painostavalta mennä sen luo. Olin varuillani, koska se näytti räjähtävän millä hetkellä hyvänsä. Ja kun sen hermot petti, munkaan ei enää kestäneet. Äh, mä taidan vaan ylireagoida", mutisin. Mua suututti ja samalla tunsin syyllisyyttä, että mua suututti.

"Wilhu, miks sä vähättelet sun tunteita? Sulla on täysin hyvä syy olla vihainen. Ota sä aikaa itelles ja anna sitä myös Sohville", Nadia vastasi. Se siirsi hellästi hiuksia mun korvien taakse.

"Niin kai on paras", huokaisin. Mun ajatukset oli yhtä sekavat kuin mun hiukset suihkun jälkeen.

"Usko mua", tyttö vinkkasi silmää, jolloin mä pyöräytin omiani.

"Nyt sun vuoro kertoa, mitä sulle on tapahtunut", tein äkkikäännöksen keskustelustamme toiseen.

"Kyllä mä sulle olisin jo kertonut, jos olisi. Enkä mä edes jaksa nyt mitään ihmeellistä. Mä haluan olla vaan villi ja vapaa", se julisti ylpeästi. Tirskahdin.

"Mä oon tosissani, tyhmä", se tuhahti sillä äänensävyllä, mitä käytti aina esittäessään loukkaantunutta.

"Joo joo. Sä kuulostit vaan niin ylelliseltä", hymähdin.

Nadian isän vaimea huuto alakerrasta kantautui ylös. Sen verran siitä sai selvää, että ruoka oli valmista.

Portaat tömisivät, kun me laskeuduttiin ne alas. Pöydällä oli pala lohta, perunamuussia sekä salaattia. Nadian isä, Riku, teki sitä aina pääsiäisen aikaan, kun olin täällä. Siitä oli tullut vähän niinkuin perinne. Riku oli ollut mulle aina Aimon lisäksi isähahmo. Se kohteli mua kuin perheenjäsentä.