Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Viisi ~

Sohvi

Koko lauantain olin yrittänyt löytää jotain hyvää seuraa ja paikkaa. Kaikilla tuntui olevan joku lepoviikonloppu. Hannalla myös. Ei oikein ollut fiilistä edes lähteä ajelemaan. Kuskina oli aina ihan tyhmä olla, jos mentiin juhlimaan tai perseilemään.

Hanna löhösi sohvalla oppikirjan kanssa. Telkkarissa pauhasi jokin laaduton reality-sarja. Hanna rakasti niitä. Mä puolestaan katsoin yleensä vaan urheilua. Telkkari oli hankittu oikeestaan vaan Hannan takia.

Lösähdin itsekin sohvalle niin, että Hannan oli pakko vähän siirtyä. Nappasin pari karkki pöydällä lojuneesta karkkipussista.

"Ihan tylsä viikonloppu on ollut", huokaisin äänekkäästi.

"Etkö sä ikinä lepää? Sohvi kiltti, tee vaikka kouluhommia", tyttö mutisi ja nosti katseensa telkkariin päin.

"Viikonloppuna koulua? Ei onnistu", tuhahdin. Syvä huokaisu kuului vuorostaan Hannan suusta.

"Välillä tuntuu, että asuisin lapsen kanssa. Mene vaikka lenkille", tämä ehdotti. Aloin oikeasti harkitsemaan tytön ideaa.

"Iltalenkki voisi kyllä tehdä terää. No senhän mä sitten teen", ponkaisin ylös ja lähdin oitis pukemaan takkia päälleni.

"Luojan kiitos, saan hetken rauhaa", Hanna naureskeli olohuoneessa.

"Äläs nyt. Ikävöit jo kumminkin mua kymmenen minuutin päästä", virnistin laittaessa kenkiä jalkaan. Sujautin avaimet taskuun ja puhelimen toiseen.

"Nähdään joskus", huikkasin ovelta. Olohuoneesta kuului vaan jotain epämääräistä muminaa vastaukseksi. Virnistin pienesti ja lähdin laskeutumaan portaita alas.

Lähdin vain kävelemään normaalia lenkkipolkuani pitkin. Ei mulla sen kummempaa päämäärää ollut. Yritin vähän hölkätä samalla, mutta maa oli yllättävän liukas.

Tänään todella oli hiljaisempi lauantai. Ehkä ensi viikolla oli parempi meno. Vaikka kai se ihan hyvää teki, että lepäsi välillä. Tai ihan vaan, ettei sunnuntai kulunut kauheaan morkkikseen.

Käännyin polulta kävelytielle. Hieman kauempana joku istui keskellä kävelytietä. Kohotin kulmiani. Olikohan vain joku humalainen. Uteliaana lähdin tavoittamaan henkilöä.

Vaaleatukkainen tyttö istui maassa kaatuneen pyörän vieressä. Siinä oli jotain tuttua. Sehän oli se mysteerityttö lukiolta. Wilhelmiina. Se hätkähti ja katsahti muhun päin. Silmät kiiluivat kyynelistä. Koko näky sai mun sydämen särkymään.

"Mitä on okein tapahtunut?" kysyin ja kyykistyin maahan.

"Mmh, kaaduin vain pyörällä. Ei tässä mitään hätää", tyttö vakuutteli tärisevällä äänellä. Laskin katseeni tämän polveen, joka näytti aika karulta.

"Anna mun auttaa sua. Pääsetkö sä ylös?" katsahdin kysyvästi tätä silmiin. Se yritti nousta ylös, mutta turhaan. Ojensin kättäni, johon tyttö tarttui ja vedin tämän ylös. Tämän jalat meinasivat pettää ja otin horjahtaneen tytön kiinni.

"Äh anteeksi", tämä pahoitteli pyyhkien kyynelistä märät silmät.

"Turhaan pyytelet. Missä päin sä asut? Mä saatan sut kyllä", puhuin mahdollisimman rauhallisesti säikähteneelle tytölle.

"No ei sinne pitkä matka oo. Ei sun suotta tarvii kantaa huolta musta", se yritti vähän hymyillä ja alkoi nostamaan maahan kaatunutta pyörää. Se näytti aika vaivalloiselta.

"Kyllä mä saatan. Ei tarvii ainakaan menettää yöunia ja lukea uutisista, kuinka oot kaatunut johonkin puskaan ja paleltunut", yritin keventää tunnelmaa auttaen samalla pyörän pystyyn.

"Selvä sitten, kiitos ihan hirveästi", tämä sopersi ja hymyilin tälle.

"Ei tässä oikeesti mitään. Pystytkö sä kävelemään?"

"Kyllä kai", se otti muutaman askeleen, joka näytti jo vähän paremmalta.

"Kyllä tää tästä. Otan vaan pyörästä tukea", tyttö huokaisi ja tarttui pyörän ohjaustangosta. Musta laukku lojui maassa ja nappasin sen käteeni.

"Tää on varmaan sun", ojensin laukkua tytölle, joka pisti sen pyörän koriin.

"Kiitos. En tiedä, pystynkö kiittämään sua tarpeeksi", se tokaisi lähtien samalla kävelemään. Vauhti ei ollut sitä, millä olin lähtenyt lenkille. Mutta, seura korvasi sen.

Kävelimme vierekkäin katuvalojen kellertävässä valossa. Tilanne oli jotenkin niin kummallinen. Viime perjantain jälkeen en olisi kuvitellut, että kohtaamme näin pian. Muistiko hän edes mua?

Saavuimme valkoisen omakotitalon pihaan. Wilhelmiina huokaisi helpottuneena ja katsahti sitten muhun päin.

"Kiitos niin paljon. Oot varmaan joku suojelusenkeli. Onko mitään, mitä voin tehdä sulle?" se tokaisi hymyillen.

"Jos annat sun snäpin, niin tiiän sitten, tuliko pahempia haavereita", virnistin.

"Aah tottakai. Se on ihan vain Wilhu. Kaksoisveellä", tyttö naurahti pienesti. Hymy nousi kasvoilleni.

"Okei, kiitos", vastasin. Se katsahti hetken muhun päin.

"Kiitos sulle ihan hirveästi", tyttö kiitteli vielä ja lähti sitten taluttamaan pyöräänsä talon vierelle. Käännähdin ympäri lähtien tallustamaan takaisin kotiin.

Koko tilanne oli ihan outo. Se tyttö oli kuin taivaalta pudonnut enkeli. Miten en koskaan ollut nähnyt häntä aikaisemmin? Tunsin kuitenkin lähes kaikki ihmiset Hannan lukiosta.

Kapusin portaat ylös ja astelin ovemme eteen. Työnsin avaimen lukkoon avaten sillä oven. Valo tulvi sisältä rappukäytävään. Astuin sisään lämpimään asuntoon sulkien samalla oven perässäni.

"Sullahan oli pitkä lenkki. Luulin, että päädyit jo ryyppäämään jonnekin", Hanna huikkasi olohuoneesta.

"No miks ihmeessä mä jonkun normaalia pidemmän lenkin tekisin. Tottakai mä olin ryyppäämässä. Kymmenen pistettä sulle", vastasin sarkastisesti. Otin kengät pois jaloistani ja heitin ne muiden kenkien joukkoon. Takin ripustin henkarista roikkumaan, jonka jälkeen astelin olohuoneeseen. Hanna köllötti edelleen sohvalla, joten raivasin itselleni tilaa tämän jalkopäästä.

"Missä sä sitten lenkkeilit?" tyttö kysyi katse tiivisti kiinni telkkarissa.

"No itseasiassa, mä näin sen Wilhelmiinan. Tai no löysin", vastasin. Hannan keskittynyt katse käännähti nopeasti muhun päin,

"Ai miten niin?"

"No se oli kaatunu pyörällä ja autoin sen kotiin", vastasin kohdistaen samalla katseeni tytön katseeseen.

"Ahaa, omituista", se tokaisi.

"Omituista?"

"Niin no, mikä sattuma", tämä pohti itsekseen. Pyöräytin vain silmiäni nousten ylös.

"En tiedä. Ehkä se olikin aika omituista", pohdin ääneen.

"Äh taidan vaan painua tästä nukkumaan", totesin ja lähdin kävelemään huoneeseeni. Huikkasin vielä hyvät yöt Hannalle, kunnes suljin huoneeni oven.

Vaihdoin yöpaidan päälle ja hyppäsin sängylle. Kaivauduin peiton alle. Silmät painuivat lähes heti kiinni. Sen tytön säihkyvät silmät ilmestyivät ihan tyhjästä mieleeni. Niitä ei vain voinut unohtaa.

~
No sainhan mä tän loppuun :') Jostain syystä kesti tän luvun kanssa. Noh toivottavasti luku miellytti teitä. Joulukin lähestyy hurjaa vauhtia. Kauheen nopeesti tää aika kuluu. No kumminkin, ootte upeita ja tsemppiä tähän marraskuuhun! <3