Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kahdeksantoista ~

Wilhelmiina

Hiukset liehuivat kypärän alta. Annoin alamäen viedä pyörää eteenpäin. Tuuli tuntui rauhoittavalta kaiken tunnemyrskyn ympärillä. Taru oli ollut vähän kummissaan, kun en mennytkään Nadian luo. Mutta oli se kuitenkin ihan ilonen, että mulla oli muitakin kavereita kuin Nadia. Vaikka ei me nyt pelkkiä kavereita oltu Sohvin kanssa.

Mulla meni kauemmin Sohville, mitä olin suunnitellut. En ihan hahmottanut, missä tyttö asui ja onnistuin ajamaan ihan vääriin paikkoihin. Pienen turhautumisen ja Google mapsin avulla saavuin kerrostalon pihaan. Tuttu mopoauto odotteli seuraavaa käyttökertaa parkkipaikalla. Se oli selvä merkki siitä, että olin päässyt ehjänä perille.

Tarkistin Sohvin lähettämästä osoitteesta ovinumeron ja painoin sitten nappia muiden seasta. Hetken odottelun jälkeen tuttu ääni moikkasi mikistä. Kuului piippaus ja ovi aukesi.

Jännittyneenä nousin portaita pitkin kolmanteen kerrokseen. Mä tunsin sydämen hakkaavan. Tuntui aina tosi henkilökohtaiselta mennä ekaa kertaa jonkun luokse.

Näpäytin ovikelloa ja peräännyin muutaman askeleen taaksepäin. Askeleet lähestyivät ovea. Lukko naksahti ja tutut kasvot kurkkasivat ovelta. Kasvoille ilmestyi ilahtunut hymy.

"Tuu vaan peremmälle", Sohvi kehotti. Varovin askelin astuin asuntoon sisään. Katseeni lähti heti tutkimaan jokaista kolkkaa. Sohvin ja Hannan asunto kuvasti heitä täydellisesti. Se ei ollut mistään sisustuslehden sivuilta, mutta jotain hohtoa siinä silti oli.

"Wau, teillä on kiva kämppä", tokaisin hymyillen. Riisuin takin, jonka laitoin roikkumaan henkariin. Kengät jätin sekavan kenkäkasan viereen.

"No ei se kauheen hehkeä oo. Mutta kyllä me täällä viihdytään", tyttö virnisti. Sillä oli löysähköt mustat farkut, joissa oli reiät polvien kohdalla. Farkkujen kanssa sillä oli tummansininen huppari jollain logolla, mikä ei mulle sanonut mitään.

Sohvi teki pikaisen asunnon esittelyn. Se oli pieni ja ytimekäs. Kaksi makkaria, kylppäri, keittiö ja olohuone. Eipä sitä muuta tarvinnutkaan.

"Sä voit jättää sun tavarat mun huoneeseen. Mä tein meille lämppäreitä, joten voidaan alkaa pian syömään. Kunhan ne tulee eka vaan uunista ulos", Sohvi kertoi.

"Oi kuulostaa hyvälle", vastasin. Siirsin reppuni juuri Sohvin esittelemään huoneeseen. Se oli ihan omistajansa näköinen. Seinillä oli muutamia julisteita, joissa komeili jääkiekkoilijoita. Mä en kylläkään tunnistanut niistä ketään. Sängyllä oli Muumi-aiheiset lakanat ja kirjoituspöytä pursusi erilaisia papereita. Huoneen nurkkaan oli ängetty musta säkkituoli. Se oli totta puhuen varsin suloinen kokonaisuus.

Siirryin takaisin keittiöön. Sohvi laski uunipellin lieden päälle ja heitti patakintaan pöydälle. Tämä lähti kaivamaan lautasia kaapista.

"Mä en tiedä, mistä sä tykkäät, joten tein vähän kaikkea. On pelkällä juustolla, juustolla tomaatin kera...", tyttö selitti ja hymy vieri huulilleni.

"Mulle käy kaikki, älä huoli", vastasin tyynesti. Tyttö naurahti kepeästi ja ojensi sitten lautasta mulle.

"Vieraat ensin", Sohvi totesi virnuillen. Nappasin kaksi leipää pelliltä. Lähes heitin ne lautaselle, sillä ne todella polttivat sormenpäitä. Siirryin lautasen kanssa ruokapöytään istumaan. Sohvi istui mua vastapäätä.

"Voidaan puhua nyt. Jos tää siis on sulle hyvä hetki", tyttö tokaisi. Tämän olemus muuttui vähän varautuneeksi, varovaiseksi.

"Niin. Mä haluaisin vaan avata meidän välejä. Mä haluaisin vaan tietää, mitä oikein tapahtuu. Sen suudelman jälkeen me ei kauheasti puhuttu siitä tai mitä sitten", huokaisin pitkän selitykseni jälkeen. En ollut edes varma, oliko mun sanoissa enää mitään järkeä. Sohvi nyökkäili kuitenkin ymmärtävästi, joka työnsi kaikkea mun epävarmuutta sivuun.