Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentäyksi ~

                                        Sohvi

Perjantai saapui pelottavan nopeasti. Se oli tuntunut niin kaukaiselta. Oli ollut vaan helppo sanoa, että kyllä nää kuviot saadaan järjestymään. Mutta nyt niiden kuvioiden oli oikeasti pakko järjestäytyä. Mä halusin vaan niin kovasti nähdä Wilhelmiinan lavalla. Wilhun jossain kauniissa mekossa pörröiset hiukset peittäen sen olkapäät. Ne kauniit olkapäät, jotka kantoi helvetinmoisen taakan.

Mä heitin lätkäkassin takakonttiin, johon mä olin pakannut jotkut vähän juhlavammat vaatteet. En mä ainakaan halunnut millään hikisillä kollareilla saapua musiikkiopistolle. Hyppäsin rattiin ja odotin Hannaa, joka yritti saada tavaroitaan mahtumaan tähän pieneen kopperoon.

Ajoin sitä samaa tuttua reittiä hallille. Mä en edes halunnut tietää, kuinka mones kerta se oli. Hanna selasi jotain lehteä hieman jännittyneenä tämän heiluvista jaloista päätellen. Mua totta puhuen jännitti myös. Kaiken tän sekamelskan keskellä oli myös tämä peli.

Me asteltiin jäähalliin sisään, jossa kaikui muiden harjoituksista kuuluvat huudot sun muut äänet. Hieman tunkkainen haju täydensi jäähallissa olevan tunnelman, mikä teki siitä niin tuttavallisen. Hanna avasi pukuhuoneen oven, joka kuhisi jo muita joukkuelaisia.

Vaihdoin lätkäkamppeet ripeästi päälleni ja nappasin sitten puhelimen kassin sivutaskusta. Wilhelmiinalta oli tullut muutama viesti. Raukka oli ihan jännittynyt. Kunpa olisin voinut olla tytön tukena, mutta tässä hikisessä pukkarissa mä silti istuin. Vastasin tälle tsemppiviestillä ja lisäsin vielä, että peli alkaisi pian.

Jenni astui pukkariin perinteisten tsemppausten kanssa. Sentään tällä kertaa ei tarvinnut jännittää siitä, pääsisimmekö turnaukseen vai ei. Yhtenä rykelmänä jätimme pukuhuoneen taaksemme. Pyörittelin mailaa kädessäni hieman levottomana.

Pelin alettua sain aivot hetkeksi narikkaan. Kiekon tähystäminen ja muiden tarkkailu oli tarpeeksi työlästä, ettei siinä edes oikein ehtinyt antaa tilaa muille ajatuksille. Oli vain mä, jää ja kiekko.

Kaksi ensimmäistä erää olivat aika mitäänsanomattomia. Ei maaleja ollenkaan. Kaikki tuntuivat vähän turhautuneelta, jonka Jennikin huomasi, sillä hän yritti kaikin tavoin tsempata meitä. Otin huikan juomapullosta ja annoin hetken hengityksen tasaantua ja ajatuksen rullata. Vilkaisin kelloon. Ei helvetti. Mä en millään ehtisi.

Kolmannen erän minuutit alkoivat olla vähissä, joka lisäsi mun voitonhimoa. Ja sain sen myös tartutettua muihin, sillä pelistä alkoi tulla paljon tiukempi. Pienen pieni kiekko vieri mua kohti ja otin sen automaattisesti haltuuni. Vilkuilin ympärilleni ja Olivian tarkkaavainen ilme kohtasi omani. Läimäisin kiekkoa, joka liukui Olivian mailan kautta maaliin. Innokkaat huudot kantautuivat varmasti ulos asti.

Erä loppui ja meidän joukkue sekosi. Me muodostettiin perinteinen kasa jäälle ja kaikkien innokkaat tuuletukset muodostivat vain sekalaista hälinää, josta tuskin kukaan sai mitään selvää.

"Mieletöntä tytöt! Mä olen teistä niin ylpeä!" Jenni huokaisi tyytyväisenä, kun astelimme jonossa kaukalosta pois. Jokainen antoi tälle läpyn ennen pukuhuoneeseen lähtöä.

Aloin purkamaan hokkareiden nauhoja heti, kun pääsin puiselle penkille istumaan. Kaikki tuulettivat ja puhuivat innoissaan pelin käänteistä. Mä en pystynyt ollenkaan keskittymään. Tungin lätkäkamat kassiin ja sujahdin suihkuun jättäen kaiken melun taakseni.

Napitin valkoisen kauluspaidan nappeja kiinni peilin edessä. Osa loi uteliaita katseita muhun päin.

"Noinko hienot vaatteet sä valitsit meidän voiton kunniaks?" Emmi kyseli virnuillen.

"Sori tytöt, mutta nää vaatteet on ihan muuta varten. Mä en siis ehdi mihkään jatkoille sitten", totesin mahdollisimman rennosti yrittäen peittää siten hermostuneen oloni.

"Sohvilla on treffit", Lotta hihkaisi. Mä vaan pyöräytin silmiäni ja vedin mustat farkut jalkaani. Solmin tennareiden nauhat kiinni ja vetäisin takin kauluspaidan suojaksi. Hanna pujotteli täyden pukuhuoneen läpi mun luokse pitkä punertava tukka heiluen.

"Ehditkö sä sinne konserttiin?" se kysyi katsahtaen muhun kysyvästi. Katsahdin kelloon, joka oli päättänyt painaa kaasua ihan huoletta. Purin alahuultani epävarmasti.

"Se esitys alkaa vittu kymmenen minuutin päästä", huokaisin tuskaisena.

"No sitten sä oot vähän myöhässä. Mutta eikös se aina mee niin, että loppu on aina se paras osuus?" Hanna vinkkasi silmäänsä. Se pyrki olemaan mahdollisimman rauhallinen, joka ehkä tarttui muhun. Hitusen verran ainakin.

"Sä oot oikeessa. Kai Arto muuten voi hakee sut?" mä en ollut edes miettinyt koko asiaa. Jotenkin vaan mä oletin näin. Tyttö mun onnekseni kuitenkin nyökkäsi hymähtäen.

"Tottakai. Älä sä siitä murehdi"

"Kiitos", annoin pikaisen halin Hannalle, joka taputti mua hellästi selälle.

Otin vielä viimeisen vilkaisun peiliin. Hiukset oli vähän vielä märät, mutta hyvällä tuurilla ne ehtisivät kuivua. Aukinaisen takin alta pilkottava kauluspaita oli hieman ryppyinen, mutta sentään se oli edes vähän asiallinen. Ehkä mä en näyttänyt ihan ojasta nousseelta.

"Sohvi sä et vastannut meidän kysymykseen. Onko sulla treffit?" Lotta päätti ottaa asian uudestaan esiin. Mä heitin lätkäkassin olalle ja astelin oven luo.

"No kai ne vähän sellaiset on. Mutta mun on nyt ihan pakko mennä. Pitäkää hauskaa ja kiitos pelistä", selitin kaiken mahdollisimman pikaisesti ja hivuttauduin ovesta ulos ennen joukkuelaisten piinapenkkiä.

Heitin tavarat takakonttiin miettimättä niiden järjestystä sen enempää ja istahdin rattiin. Käynnistin menopelin käyntiin. Silmäilin kelloa, joka kertoi mulle selkeästi, että mä olin hienosti myöhässä. Ei auttanut muu, kun päästä vain äkkiä paikan päälle.

Mulla oli vaan pieni muistikuva, missä se pirun musiikkiopisto edes oli. Jollain ihmeellä mä pääsin vanhan rakennuksen parkkipaikalle, johon muut olivat jo jättäneet autonsa. Niin. Enhän mä ollut ainoa, joka oli tullut katsomaan tätä konserttia.

Johonkin mä sain jätettyä auton. En mä ollut ees varma, oliko se virallinen parkkiruutu vai ei, mutta nyt mä en jaksanut välittää. Hyppäsin ulos hyytävään ilmaan ja lähdin juoksemaan sisälle.

Musiikkiopisto oli aika vanha rakennus, mutta sitäkin hienompi. Ja myös turhan iso, sillä mä en yhtään tiennyt, minne mennä. Kattoja koristi kauniit maalaukset ja hulppeat kristallikattolamput. Jos Wilhelmiina oli näyttänyt olevan hukassa jäähallilla, niin mä taas näytin täysin siltä täällä.

Joku mies käveli autiolla käytävällä ja pysäytin tämän hieman huohottaen. Se katseli mua kummeksuen. Ehkä vähän paheksuen. Täällä ei varmaan arvostettu juoksentelua minne sattuu.

"Anteeks, mutta missähän se konsertti mahtaisi olla?" mä kysyin mahdollisimman kohteliaasti. En halunnut antaa ihan huonoa kuvaa itsestäni.

"Mene tuosta käytävästä vasemmalle. Siellä on kaksi suurta ovea, josta pääset konserttisaliin", se ohjeisti.

"Kiitos ihan sikana. Sä just pelastit mun päivän", kiittelin sekavana, enkä tainnut parantaa kuvaani yhtään miehen silmissä. Tämä vain mutisi jotain, kun jo lähdin juoksemaan miehen neuvomaan suuntaan.

Mä pystyin jo kuulemaan pianonsoittoa, kun juoksin käytävää pitkin. Ihan kuin silloin Hannan lukiolla. Käännyin vasemmalle miehen ohjeen mukaan ja siinä ne suuret ovet sitten olivat. Mä olin niin helpottunut.

Raotin ovea hitaasti ja varovasti, mutta silti se onnistui kiinnittämään joidenkin huomion yleisössä. Sali muistutti musta ihan elokuvateatterin saleja ja aloin etsimään katseellani Nadiaa. Siinä samalla mun silmät kohtas Wilhelmiinan silmät. Sen huulilla kävi nopea hymy, kunnes se keskitti huomionsa takaisin pianon mustavalkoisiin koskettimiin.

~
Heips kaikille! Tällaista tällä kertaa :) Olipa jotenkin mukava kirjoittaa tätä lukua. Toivottavasti te nautitte tästä yhtä paljon. Muistakaa juoda vettä ja syödä hyvin nyt, kun on nää helteetkin! Ootte upeita <<3