Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentäseitsemän ~

                                          Sohvi

Hanna heitti repun olalle vilkaisten itseään vielä peilistä. Nojailin seinää vasten seuraten tyttöä katseellani. Pidin kädet tiukasti puuskassa. Tuntui, että olisin voinut räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Mä vaan halusin, että kaikki sujuisi hyvin.

"Kaikki tulee menemään hyvin", punapää vakuutti. Se käänsi katseensa muhun hymyillen lämpimästi.

"Kyllähän sä tiedät mun vanhemmat... mä todella toivon, että ne voisi yllättää mut tällä kertaa. No joo, ei tää nyt ole mitään", hymähdin poissaolevasti. Samalla mä halusin huutaa, mutta toisaalta vähätellä tätä koko tilannetta. Hanna mittaili mua katseellaan hetken, kunnes levitti kätensä mun ympärille.

"Kyse on kumminkin Wilhusta. Sehän on kuin joku koiranpentu tai jotain sinne päin", tyttö virnisti. Tönäisin tätä hellästi.

"Noniin, sullehan tulee kohta kiire", naurahdin. Tönäisin ulko-oven auki. Tyttö asteli käytävään virne kasvoillaan.

"Noinko paljon sä mut haluat pois? Noh nähdään sitten", Hannan ääni kaikui ympäri rappukäytävää. Ihan kuin sen sanat olisi kimpoilleet ympäri betoniseiniä.

"Nähdään, kerro multa terveisiä", huikkasin. Tyttö nyökkäsi ja kääntyi sitten portaita kohti hiukset heiluen. Katselin hetken, kun punertavat hiukset katosivat näkökentästäni.

Hanna lähti viikonlopuksi katsomaan sen siskoa. Mua sen sijaan tuli katsomaan mun vanhemmat. Ne tuli sentään vain päiväksi, mutta sekin tuntui mahdottoman pitkältä.

Totta kai mä rakastin mun vanhempia ja olin niille kiitollinen, todella olin. Mutta ne osasivat olla niin päällekäyviä ja veivät mustakin kaikki energiat. Meillä meni sukset ristiin niin helposti. Oltiin ihan eri poluilla.

Ovisummeri soi ja olin pudottaa uunipellin, joka oli juuri menossa uuniin. Jätin pellin ja jäiset karjalanpiirakat pöydälle odottamaan. Napsautin avaimen kuvaa, jonka jälkeen avasin ulko-oven Wilhulle valmiiksi.

Askeleet voimistuivat hetki hetkeltä, kunnes Wilhelmiina ilmestyikin varovaisesti eteiseen. Sydän heitti edelleen aina pienen kiepin, kun näin Wilhun. Sen silmissä oli aina sellainen katse, joka sai mut ihan pyörälle päästä.

Ennen kuin tyttö ehti riisua mitään ulkovaatteita, suljin tämän syleilyyn. Tuntui aina siltä, etten mä ollut nähnyt Wilhua ikuisuuksiin, vaikka viime näkemästä tuskin oli viikkoakaan. Hukutin tytön kasvot suudelmiin, kunnes se alkoi nauramaan.

"Sulla on selvästi jokin halipula päällä", se hihitti pieni puna poskillaan, kunnes sai vihdoin mahdollisuuden ottaa ulkovaatteensa pois.

"Just se", hymyilin.

Vihdoin sain karjalanpiirakat uuniin ja ajastimen päälle. Wilhu asteli keittiöön ja kaivoi muovisen rasian laukustaan.

"Mä tein korvapuusteja", se avasi rasian ja näytti niitä sitten mulle.

"Ne näyttää tosi hyviltä. Kiitos ihana", huokaisin haltioituneena.

Ladoin karjalanpiirakoita lautaselle samaan aikaan, kun Wilhu asetteli korvapuusteja tarjottimen päälle, jonka mä olin jostain kätköistä löytänyt. Se hyräili keskittyneesti itsekseen. Tyttö vaikutti olevan aika hermona. Se ei ehkä näkynyt niin hyvin, mutta mä pystyin aistimaan sen. Enkä mä yhtään ihmetellyt.

Wilhu kattoi pöytää. Se asetteli kaiken mahdollisimman tarkasti, eikä halunnut minkään olevan vähääkään vinossa. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja Wilhua varten samalla myös vedenkeittimen.