Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kuusitoista ~

Wilhelmiina

Vesipisarat tippuivat satunnaisesti ikkunalautaa vasten. Niiden jatkuva ääni sai mut hereille. Sää ei ollut parantunut eilisestä ollenkaan ja harmaa kaapu peitti edelleen koko kaupunkia.

Mä makasin sängyllä katse kattoa kohti. Annoin silmien seikkailla jokaisessa katon nurkassa ja pienessä yksityiskohdassa. Mulla ei oo ollut ikinä tällaista tunnetta. Toisaalta olisi voinut juosta ulos sateeseen ja tanssia siellä kuin viimeistä päivää, mutta toisaalta kaikki ajatukset ja pohdinnat veivät viimeisetkin energiat. Ylipäätään mulla kesti kauan prosessoida kaikkea sitä, mitä eilen tapahtui. Sohvi, suudelma ja kaikki meidän keskustelut.

Mä en tiedä miksi mä tarvitsin niin paljon aikaa kaiken käsittelyyn. Mä en kertonut edes Nadialle, vaikka kerroinkin tälle kaiken todella nopeasti. Tää kaikki oli vaan uutta. Sohvi oli tullut mun elämään ja mä en tajunnutkaan, kuinka nopeasti aika kului. Mä vasta eilen huomasin, kuinka mä siitä oikeasti pidin. Kuinka vahvat mut tunteet oikeasti olivat.

Alakerrasta kantautui kolistelu, vaimea puheensorina ja kaikki muut vanhan puutalon tutut äänet. Tavoittelin puhelinta yöpöydältä. Sen ruutu valaisi mun kasvot. Avasin Nadian ja mun keskustelun. Lähdin näppäilemään pitkää viestiä kaikesta, mitä Sohvin ja mun välillä on tapahtunut. En saisi koskaan ajatuksia selviksi, jos en puhuisi Nadialle. Se oli ihmeellinen. Se osasi auttaa missä tahansa ongelmassa, mitä mulla vaan oli.

Jossain vaiheessa jaksoin raahautua keittiöön. Ruokapöydälle oli jätetty leipää, leikkeleitä sun muita aamupalatarvikkeita. Muut olivat todennäköisesti ulkona tekemässä pihatöitä. Penkin jaloista kuului korvia pistävä ääni, kun ne hankasivat lattiaa. Istahdin alas, koukistaen molemmat jalat penkille.

Kello tikitti. Toistuva tikitys kaikui keittiössä, kun haukkasin pieniä paloja ruisleivästä. Olo oli vähän painava. Hieman raskas ja samaan aikaan outo. Ehkä vähän kaikkia tunteita sellaisena sekoituksena.

Huoneeni sijaan päätin suunnata ulos. Koko konkkaronkka touhusi ulkona. Aimo kasasi pieniä onnettomia lumikasoja yhdeksi isoksi, Jasper raivasi polkua kaikelta loskalta portilta ulko-ovelle ja Taru hiekoitti varmuudeksi vielä polun. Astelin muutaman portaan alas. Viileä tuuli kuljetti pörröisiä hiuksiani eri suuntiin oman tahtonsa mukaan.

"Ai huomenta. Nukuitpa sinä pitkään", Taru totesi hymy huulilla. Astelin hiljalleen eteenpäin.

"Taisin olla aika väsynyt", naurahdin.

"Hei olisitko kiltti ja veisit yhden kirjeen postiin?" Taru vaihtoi näppärästi aihetta.

"Kyllä mä voin", nyökkäilin.

"Kiitoksia! Se on siinä keittiön pöydällä", tämä ohjeisti vielä. Näytin tälle peukkua ja suuntasin takaisin sisälle.

Valkoinen kirjekuori kädessä saavuin S-marketin pihaan. Muutamia ihmisiä tupakoimassa kaupan laidalla ja väsyneitä perheen vanhempia muovipussit täynnä ruokaa. Kaikki oli siis täysin kohdallaan.

Oranssi postilaatikko komeili erottuvasti harmaassa säässä. Sujautin kuoren laatikkoon ja lähdin kävelemään takaisin kotia kohti. Tai ainakin yritin, mutta huomioni kiinnitti liiankin tuttu mopoauto. Eikä huomioni ollut väärässä, sillä kulkuneuvon molemmilta puolilta astui ulos tutut kasvot. Sohvi ja Hanna naureskelivat jollekin, kunnes Sohvikin tavoitti katseeni. Tämä näytti yllättyneeltä.

Hanna meni edeltä kauppaan, kun Sohvi jäi seisoskelemaan eteeni. Katselin hieman pidempää tyttöä silmiin.

"Mitäs Wilhu täällä?" Sohvi kysyi leikkisästi.

"Vein vain yhden kirjeen postiin", totesin huulta purren.

"Onko kaikki ihan hyvin?" tytön ilme muuttui hieman totisemmaksi.

"Voidaanko me puhua? Mä oon edelleen ihan hämilläni eilisestä", sanat valuivat suustani yhtenä huokauksena. Ne pyörivät Sohvin ympärillä, joka mietti sanojaan.

"Muru, se on ihan okei. Kuule, haluutko sä tulla vaikka viikon päästä meille yöks? Olis kunnolla aikaa jutella", tämä ehdotti painaen tämän kädet yhteen.

"Ai yökyläänkö? No kyllä se käy, kai", sopersin.

"Mahtavaa. Soita tai laita vaikka viestiä aina, kun tarvii", Sohvi kehotti lempeästi. Nyt pieni hymy kiisi munkin huulille.

"No mä teen niin. Puhutaan siitä ens viikosta vielä, jooko?"

"Tottakai. Älä ota tästä mitään paineita. Edetään sun rajojen mukaan", tyttö nyökkäili. Kietaisin käteni hetkeksi Sohvin ympärille. Nyt musta tuntui siltä, että olisin voinut jäädä Sohvin syleilyyn ikuisuudeksi.

Ehkä tästä mun reissusta S-markettiin olikin enemmän hyötyä, mitä osasinkaan kuvitella. Ajatuksista sai edes jotain selkoa. Piti vain ottaa rauhallisesti. Ei mulla ollut mikään kiire saada kaikkea järjestykseen. Kyllä kaikki vielä selvenisi. Varmasti.

~
Pitkästä aikaa täällä! En nyt tiedä, tuliko tästä kauhean tapahtumarikas luku, mutta toivottavasti se piristi teitä. Ollaan niin lähellä jo kesää, etten kestä. Aika menee niin hullun nopeaa. Mutta niinhän se aina menee. Kiitos kuitenkin taas, kun luit tämän luvun. Ootte ihania! <3