Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentäkuusi ~

                                    Wilhelmiina

Tuntui turhauttavalta palata kouluun viikonlopun jälkeen. Taivaalta satoi jotain rännän, sateen ja lumen yhdistelmää. Mä olin läpimärkä, kun saavuin koulun pihaan. Ripustin kypärän roikkumaan ohjaustangosta. Kädet jäätyivät heti, kun yritin saada pyörän lukittua.

Lukion edustalla ei ollu juurikaan ketään paitsi tietenkin Nadia, joka puhalteli savuja seinään nojaten. Harpoin tytön luo. Vesipisarat valuivat tämän nahkatakin pintaa pitkin maahan. Tämä nosti väsyneen katseensa muhun ja tervehti sitten.

"Mitä sä täällä ulkona seisot? Sähän jäädyt", puuskahdin.

"No ei tässä nyt mitään. Mennään vaan sisälle, ettet sä pillastu enempää", Nadia virnuili ja tumppasi tupakan kengällään. Kohotin kulmiani huokaisten syvään.

Vedin raskaan ulko-oven auki pidätellen sitä perässäni auki Nadialle.

"Mun pitää käydä kaapilla. Tuutko sä?" kysyin. Lähdin kapuamaan portaita kolmanteen kerrokseen. Tyttö mutisi jotain myöntäväksi vastaukseksi.

Laskin repun maahan kyykistyen samalla kaivamaan sen etutaskusta avaimia. Nadia nojaili seinään puristaen vettä märistä hiuksistaan.

Tungin sadetakin avaamaani kaappiin. Kädet kastuivat takin myötä, jonka takia jouduin kuivaamaan ne paitani helmaan. Lukitsin kaapin ja sujautin avaimet takaisin reppuun.

"Näyttääkö mun hiukset ihan katastrofilta?" kysyin tytöltä, joka kohotti kasvonsa muhun päin.

"Määrittele katastrofi", se vastasi epämääräisesti.

"Äh laitan ne vaan nopeasti kiinni", tuhahdin. Kaivoin repun syövereistä pompulan, jolla solmin hiukseni jonkinlaiselle nutturan ja poninhännän sekoitukselle.

"No nyt näyttää paljon paremmalta", tyttö vakuutti ja taputti mua olalle.

"Eikös meillä ole yhteinen historia nyt?" heitin repun selkääni katsoen samalla kysyvästi Nadiaa.

"Totta muuten. Eiköhän lähdetä sitten vähän opiskelemaan", tyttö totesi tekaistun ylipirteästi. Tirskahdin pienesti.

"Kyllä sä selviät", hymyilin.

Yhdessä me sukellettiin muiden opiskelijoiden joukkoon, joita käytävällä oli valtavat määrät. Se oli väsyneiden oppilaiden sekamelska, jonka täytti märistä kengistä lähtevä narskahteleva ääni.

"Wilhu!" Nadian liiankin tuttu ääni hihkaisi jostain mun takaa. Käännyin ympäri. En ehtinyt valmistautua ollenkaan tyttöön, joka jo otti mut tiukkaa rutistukseen.

"Ngh mä litistyn", voihkaisin, joka sai Nadian hellentämään otettaan.

"Hups sori... mä vaan ajattelin, että voisinko mä tulla teille?" tyttö kysyi ja risti kätensä. Tämä muotoili kasvoillensa vilpittömimmän ilmeen, minkä löysi.

"No ei kai tuollaiselle koiranpentuilmeelle voi sanoa ei", huokaisin naurahtaen sitten perään.

Nadia tuuletti hetken itsekseen. Hymy nousi väkisinkin huulille. Siinä oli jotain ihmeellistä energiaa. Sellaista, joka sai nauramaan ja hieman ärsyyntymään samaan aikaan.

Mä kävin nappaamassa mun pyörän matkaan mukaan. Nadia sytytti tupakan, kun mä tulin sen luo pyörää taluttaen.

"Valmis?" kysyin, johon tyttö nyökkäsi.

Aamuinen loskan ja sateen yhdistelmä oli onneksi loppunut, mutta kaikki se oli muodostanut asvaltin päälle märän loskakerroksen. Se sai kengät kastumaan ja pikku hiljaa sukatkin.