Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentäviisi ~

Sohvi

Päätä jomotti ja silmät hädin tuskin pysyivät auki. Yritin hahmottaa Wilhelmiinan ääriviivoja ryppyisten lakanoiden ja peittojen seasta, muttei se tuottanut tulosta. Kiedoin peiton tiukasti ympärilleni sen ajaksi, kun Wilhelmiina tulisi takaisin jostain, missä nyt olikin.

Vaikka kuinka odottelin, ei tyttöä näkynyt missään. Asunnossa oli muutenkin omituisen hiljaista, että mun oli pakko nousta.

Seisoin hetken sängyn vieressä, jotta vain saisin kropan kunnolla hereille. Sälekaihtimien raoista tunkeutui valoa huoneeseen, joka tuntui jo aivan liian kirkkaalta.

Eteisessä vasta kirkasta olikin. Sänky tuntui houkuttelevalta takanani, mutta mun oli nyt pakko ryhdistäytyä. Keittiön kautta kävelin olohuoneeseen, jonka ikkunassa pilkotti vain vaaleiden hiuksien päälaki.

Varovasti avasin raskaan oven, jottei Wilhelmiina täysin säikähtäisi. Sininen silmäpari tarkkaili mua hetken. Se oli jotenkin hellyyttävä näky. Sekainen hiuspehko, sydänkuviolliset pyjamahousut ja pörröiset sukat. Yleensä niin järjestelmällinen Wilhelmiina ei tänään jaksanut panostaa mihinkään.

"Huomenta pörröpää", hymyilin istuessani tytön viereen halvalle muovituolille.

"Huomenta mörri möykky", Wilhelmiina vastasi virnistäen pienesti.

"Miten sua nukutti?" tarkkailin tämän sivuprofiilia. Sen katse oli tiukasti kiinni harmaissa pilvissä, jotka hitaasti leijailivat taivaalla.

"Noh ei kovin hyvin. Täältähän lähti vasta kuuden aikaan viimeset ihmiset", se huomautti.

"Ah sori. Mun olis pitänyt tajuta häätää ne aikasemmin", mutisin raapien jomottavaa päätäni.

"Ei se mitään. Olisihan mä voinut kotiinkin mennä", Wilhelmiina myötäili ja koukisti jalkansa penkille.

"Mutta silti", huokaisin. Tämä kohautti vain olkiaan.

Wilhelmiina tuntui alakuloiselta ja jollain tapaa musta tuntui, että mä olin vastuussa siitä. Mun olisi pitänyt yrittää kuunnella sitä paremmin eilen.

Hellästi sipaisin tämän pörröisiä hiuksia, joka sai tytön värähtämään.

"Onko kaikki hyvin? Haluisitko sä kertoa mulle jotain?" kyselin. Wilhelmiina pohti hetken, kävi läpi mielessään vastaustaan.

"No se Niilo jäi häiritsemään vaan", se mutisi kohauttaen olkiaan. Kohotin kulmiani. Eilisen hämärä muisto Wilhelmiinan ja Niilon välisestä keskustelusta alkoi väljetä mulle taas.

"Haluatko sä kertoa mulle, mitä teidän välillä on oikein tapahtunut?"

Wilhelmiina huokaisi poissaolevasti, hieman ahdistuneesti. Se keräsi ajatuksiaan kasaan. Musta tuntui pahalta nähdä se tuollaisena.

"Kaikki alkoi ehkä kolme tai neljä kuukautta sitten, kun Nadia piti illanistujaiset. Niilo alko puhumaan mun kanssa ja siitä lähtien se halus tutustua muhun, vaikka mulla olikin aina aika epämukava olo sen kanssa. Sitten yks kerta me mentiin yhdessä elokuviin. Se saatto mut kotiin ja jossain kohtaa matkaa Niilo sitten käytännössä paljasti sen tunteensa mua kohtaan", Wilhu piti hetken tauon. Hengähti hetken.

"Enhän mä voinut muuta, kun kertoa, etten mä tykkää pojista ollenkaan. Eikä se sitä oikeen uskonut. Aatteli, että vitsailin. Sen jälkeen me ei enää nähty toisiamme, kunnes eilen. Jolloin sitten se suuttui mulle, kun tajus, etten mä vitsaillut tai jotain", tyttö kohautti olkiaan.

Mun tokkurainen olo vaihtui ärtymykseen. Mä olin aina pitänyt Niiloa jokseenkin edes hyvänä tyyppinä, mutten kyllä enää. Tavoittelin Wilhun kättä ja tartuin siitä kiinni. Meidän kädet roikkuivat muovipenkkien välissä.

"Äh nyt tää kaikki kuulostaa ihan tyhmältä. Musta vaan tuntuu niin oudolta. Tai oikeestaan siltä, että mä ylireagoin. Eihän Niilo nyt käytännössä mitään kovin kamalaa tehnyt ja silti se jää vaivaamaan mua", se huokaisi syvään.

"Älä vähättele sitä, mitä Niilo teki. Se meni yli sun rajojen ja sä oot se, joka ne rajat päättää. Sulla on täysi syy tuntea just sitä, mitä sä tällä hetkellä tunnet", yritin saada mahdollisimman järkevän vastauksen tytön huoliin mun täysin hitaalla ajatuksenkululla.

"No kai se on niin", Wilhu sopersi katse kohdistettuna sukkiinsa.

Nousin ylös tuolilta asettuen tytön eteen kädet levällään.

"Hei, tuu tänne", kehotin, jolloin tämä painautui muhun kiinni. Kiedoin käteni tytön ympärille, jonka hiukset kutittivat leukaani.

"Kiitos, että sä jaksat kuunnella mua", se sopersi.

"Tottakai mä jaksan hölmö", hymyilin.

Wilhelmiina tuntui niin haavoittuvalta mun syleilyssä. Se ansaitsi niin paljon parempaa tältä maailmalta. Mä halusin tehdä kaikkeni korjatakseni sen sisäiset haavat, mutten mä voinut tehdä sitä kaikkea yksin.

"Mitä sä mietit?" tyttö kysyi varovasti vetäen mut takaisin maanpinnalle ajatuksistani.

"Häh? Aah, en mitään", naurahdin.

"Haetaanko kaupasta vaikka jäätelöä?" tämä ehdotti. Leveä hymy levisi mun huulille.

"Se kuka on eka valmis saa päättää maun", virnistin rynnäten sitten huoneeseeni pukeutumaan naurava Wilhelmiina perässäni.

~
Ah olipas tää jotenkin hankala luku kirjoittaa :'D Noh se on nyt valmis! Tällasta kevyttä tähän väliin. Syksykin vaan vierähti ja kohta on jo talvi. Mitä ihmettä?! Noh joo, olkaahan itsellenne armollisia! (Kuulostanpa joltain vanhemmalta haha). Ootte upeita! <3