Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentäkaksi ~

                                   Wilhelmiina

Mun huoneen lattiaa tuskin pystyi edes näkemään vaatekerroksen alta. Mä olin käynyt koko vaatekaapin läpi, eikä mikään tuntunut miellyttävän mua. Mua turhautti ja jännitti jo valmiiksi tuleva ilta.

"Wilhu, tulisitko käymään", Tarun ääni leijaili mun huoneeseen. Se kuulosti just siltä, ettei tiedossa ollut mitään hyvää. Ihan kuin mä olisin kaivannut lisää ongelmia.

Portaat narisivat jokaisen varovaisen askeleen kohdalla. Astelin olohuoneen ovensuulle. Taru istui sohvalla ja Aimo nojatuolissa. Loin kysyvän katseen molempiin. Taru taputti tyhjää sohvatyynyä vierellään merkiksi, että mä istuisin siihen.

"Mä löysin jotain, ku siivoilin eilen hieman vaatehuonetta", Taru aloitti, kun olin istunut alas. Okei, mitään vakavaa ei ollut tapahtunut... ellei sieltä vaatehuoneesta löytynyt sitten jotain ruumista tai muuta kamalaa. Taru kuitenkin nosti käsinojalla levänneen mekon ja roikotti sitä mahdollisimman ylhäällä, jotta mä pystyin näkemään sen kokonaan.

"Jos sä haluat, sä voit laittaa tämän illan konserttiin. Se on sun äitis mekko, tarkalleen sen valmistujaismekko", Taru selitti. Mä vaan tujotin mekkoa silmät ammollaan. Se oli niin kaunis. Taru roikotti ohuita olkaimia, joista lähti ehkä polviin ylettyvä mekko. Mekko oli tehty valkoisesta samettikankaasta, joka sai sen kiiltämään pienesti.

"Mekko on varmaan joltain ysäriltä. Et tiedäkkään, kuinka kateellinen mä sun äitilles olin tästä", Taru hymähti vanhalle muistolleen. Kuljetin sormeani pehmeää samettia pitkin.

"Se on niin kaunis", henkäisin. Loin kuitenkin epävarman katseen Taruun.

"Mutta, mitä jos mä pilaan tän jotenkin. Se on niin täynnä muistoja"

"Sun on aika luoda sille uusia muistoja. Ei sitä kannata pitää vaatehuoneessa pölyttymässä. Laita se ihmeessä päällesi", Tarun lempeä hymy toi mulle ainakin jonkinlaisen mielenrauhan. Otin mekon ja asetin sen roikkumaan käsivarteni varaan.

"Kiitos Taru", huikkasin vielä ovenkarmilta, kunnes loikin portaat ylös.

Pakkasin virkattuun kangaskassiin kaikki mahdolliset asiat, mitä tulisin tarvitsemaan. Eli kassi päätyi näyttämään jättimäiseltä tyynyltä, sillä pyrin varautumaan kaikkeen. Loin vielä viimeisen vilauksen huoneeni peiliin. Mä näytin niin erilaiselta sen mekon kanssa.

Kiinnitin kiilakorkojen soljet kiinni ja nousin sitten ylös. Siistin hiuksia, suoristin mekkoa ja lopuksi tein pienen pyörähdyksen. Taru ja Aimo ilmaantuivat eteiseen.

"Voi Wilhu, kun sinä olet kaunis", Taru henkäisi asettaen kätensä mun olkavarsille. Tunsin punastuvani lievästi. Mä en ollut valmistautunut tällaiseen reaktioon.

"Olisipa äitisi näkemässä tämän", Aimo liittyi keskusteluun. Mä loin yllättyneen katseen tähän.

"Niinpä", totesin jollakin tapaa haikeasti ja samaan aikaan myös toiveikkaasti. Ehkä se näkikin. Jostain kaukaa vain.

Kääriydyin villakangastakkiin, joka sai mekon helman näyttämään hullunkuriselta. Hymähdin vain pienesti. Jasperkin viimein kolisteli portaat alas Aimon monien huutojen jälkeen.

"Sähän oot pistänyt ihan parastasi", poika virneili omalla hieman ilkikurisella tavallaan.

"No sitä samaa", kohotin kulmiani. Jasper taputti mua olalle, jonka jälkeen me suunnattiin Aimon ja Tarun perässä autolle.

Mä heiluttelin jalkojani ja vaihdoin aina välillä nahkaisen penkin naputteluun. Välillä tuntui, että autossa oli yhtäkkiä aivan järkyttävän kuuma ja taas yhtäkkiä järkyttävän kylmä. Hapuilin kangaskassia, josta etsin puhelimen käteeni. Päätin lähettää Sohville viestin, jotta saisin hetkeksi rauhoituttua.