Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kaksikymmentä ~

Wilhelmiina

"Ai perjantaina?" Nadia kysyi kuulostaen täysin siltä, että oli jo vastaamassa kieltävästi.

"Niin niin. Perjantaina seiskalta illalla musiikkiopistolla", selitin mahdollisimman selkeästi, sillä tytön ajatukset tuntuivat lentelevän jälleen jossain pilvissä.

"Enköhän mä sinne sun pianokonserttiin pääse", tyttö vihdoin lupautui ja sain huokaista helpotuksesta. Mä en vaan osannut kuvitella itseäni yksin ison yleisön edessä, jos yksi silmäpareista ei kuulunut Nadialle.

"Etkä sitten peru. Sun läsnäolo on mulle super tärkeetä", mutisin. Nadia naurahti kepeästi ja kietaisi kätensä mun ympärille.

"Aiotko sä pyytää Sohvia?"

"Joo. Mutta vähän pelottaa, että sillä tulee treenit tielle", vastasin epävarmasti.

"Ainiin, sillä on se lätkä... no mutta, jos se susta oikein paljon välittää, se on tulossa", tyttö iski silmäänsä leikkisästi. Tällä kertaa Nadian huolettomuus ei tarttunut muhun.

"Wilhu hei, älä huoli. Te saatte kyllä asiat hoidettua", tämä jatkoi vakavoituen hieman.

"No et sä kyllä koskaan oo väärässäkään", myötäilin.

"Nyt sä puhut asiaa", Nadia virnisti. Tämä nosti leukaansa hieman ja pyöristi rintakehänsä näyttäen mahdollisimman ylväältä. Loin huvittuneen katseen tyttöön. Yksikin kehu ja tällä oli jo esitys päällä.

Tuttu rivitalo pilkotti muiden joukossa. Nadia lähti tonkimaan mustaa kangaskassiaan, etsien todennäköisesti avaimia. Löydettyään ne, tyttö kilisytti avainnippua edessäni voitonriemuisesti.

"Kiva, että jaksoit kävellä mun kanssa tänään koululle. Nähdään huomenna", Nadia levitti kätensä rennosti ympärilleni. Vastasin tytön haliin levollinen hymy kasvoillani.

"Nähdään", heilautin kättäni. Räikeän punaiseen takkiin somistautunut Nadia hymähti mulle vielä omaa ilkikurista hymyään ja kääntyi sitten kotioveaan kohti.

Kevät oli tekemässä jo tuloaan. Ja se jos jokin toi mulle hyvän mielen. Maa alkoi pikkuhiljaa vapautumaan jääkerroksestaan, eikä pyörällä tarvinnut olla enää ylivarovainen. Tein pienen pyörähdyksen autiolla kävelytiellä. Vaikka perjantain pianokonsertti jännitti mua liiankin paljon, tällä hetkellä mulla oli tosi kepeä olo.

Jätin ulkovaatteet eteiseen ja astelin auringonvalon täyttämään olohuoneeseen. Rojahdin sohvalle makaamaan asettaen muutaman koristetyynyn niskani tueksi. Mun piti heti aluksi saada Sohvi kiinni ja kertoa siitä konsertista.

Avasin mun ja Sohvin WhatsApp keskustelun. Se oli ollut paikalla viimeksi noin vartti sitten, joten se ehkä vastaisikin mulle nopeasti.

Minä: Voitaisiinko soitella silleen mahdollisimman pian?

Mun ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, sillä pian viestin pieni hakanen muuttui siniseksi.

Sohvi: Ai noinko ikävä sulla mua on? :) Voidaan soittaa vaikka heti

Minä: No sitäkin, mutta on mulla ihan asiaakin