Niiden Katseet On Myrkkyä

~ Kuusi ~

                                     Wilhelmiina

Vauhdikas viikonloppu oli päättynyt ja maanantai koittanut. Ajatukset olivat olleet ihan muissa maailmoissa lauantai-illasta lähtien. Ja nyt piti vielä keskittyä tulevaan kouluviikkoon.

"Heippa", huudahdin eteisestä. Taru vastasi heipat keittiöstä. Napsautin kypärän remmin kiinni ja astelin ulos kylmään pakkaseen.

Avasin pyörän lukon ja polkaisin itseni vauhtiin. Jos nyt ei kaatuisi. Ainakaan ei ollut pimeää. Pistävä tuuli puhalsi vasten kasvojani, kun viiletin pyörälläni lukiolle. Nostin kaulaliinaa ylemmäs kasvojen suojaksi.

Kurvasin lukion pihaan hypäten pyörän kyydistä pois. Vein pyörän samaan paikkaan, mihin aina ennenkin. Pyörätelineet ammottivat tyhjyyttään. Mä olin harvoja lukiosta, jotka kulkivat pyörällä. Ja varmasti ainoa, joka pyöräili ympäri vuoden.

Nadia poltti levollisena tupakkaa nojaten seinään. Kävelin tytön luokse hymyillen. Tämä vilkutti mulle huomatessaan mut.

"Mitäs Wilhu?" Nadia kysyi puhaltaen savut perään.

"No ei tässä mitään ihmeellisempää. Miten sun pirskeet jatkuivat?"

"Noh lähtivät ehkä vähän käsistä. Löydettiin kaapista lisää juotavaa", tyttö naurahti. Pyöräytin huvittuneen silmiäni.

"Totta puhuen, mua ei edes yllätä", hymyilin.

"Miten muuten meni viikonloppu illanistujaisten jälkeen?" tyttö kysyi. Jäin hetkeksi pohtimaan.

"Noh sattuihan siinä kaikenlaista. Kävi pieni onnettomuus, kun lähdin lauantaina kotiin. Oli nimittäin sen verran liukasta, että kaaduin pyörällä",  selitin naurahtaen perään. Nadia loi hämmentyneen katseen muhun.

"Mitä vittua Wilhu? Et sitten soittanut mulle tai mitään?" tyttö kyseli äimistyneenä.

"No mä yritin, mutta kännykkä sammui", naurahdin. Kuulostihan se loppujen lopuksi aika surkuhupaisalta, kun sitä alkoi miettimään.

"Miten ihmeessä sä pääsit kotiin? Tai siis sulla oli herranen aika ohuet sukkahousut ja oisit voinut vaikka jäätyä keskelle jotain kävelykatua", Nadia kohotti kulmiaan.

"Kyllähän siinä usko alkoi loppumaan. Mutta yks Sohvi tuli vastaan. En tiedä tunnetko sä sitä, mutta se autto mut kotiin", selitin.

"Siis se Sohvi? Tosi lyhyt tukka keskijakauksella? Siis tunnetko sä sen?", tyttö jatkoi kyselyään.

"Äh no varmaan se. Siis en mä sitä tunne. Mä jäin soittamaan pianoa tänne perjantaina ja se vaan ilmestyi sinne luokkaan. Ja me juteltiin muutama sana, mutta ei muuta ihmeellisempää", kohautin olkiani.

"Siis Wilhu sä yllätit mut kyllä ihan toden teolla! Ensin sä kaadut pyörällä ja sit vielä tunnet Sohvi Lehtovaaran", Nadia tönäisi mua hellästi kylkeen.

"Nyt hei draamailija aika hidastaa. Se vaan autto mut kotiin ja siinä se", totesin virnistäen. Kellokin oli jo sen verran, että tunti alkoi. Lähdimme kävelemään ulko-oville päin.

"No silti!", Nadia pörrötti hiuksiani.

Päivä kului nopeaa vauhtia. Nadia oli jaksanut muistutella Sohvista ja viikonlopusta koko päivän. En tiedä, mikä siinä oli niin omituista. Tai ehkä se oli vain uutta Nadialle. En koskaan tiennyt kestä puhuttiin, koska en vain yksinkertaisesti tuntenut ihmisiä täältä päin.

Avasin pyörän ja lähdin ajelemaan kotiin päin. Olo oli aika uupunut ja iso kasa koulujuttujakin odotti kotona. Soittotuntikin oli huomenna ja siihen piti katsoa nuotit läpi. Olisin halunnut vain neuloa kynttilän valossa, mutta hommaa tuntui olevan jo ihan tarpeeksi.

Lukitsin pyörän ja jätin sen nojaamaan talon edustalle. Astelin kiviset portaat ulko-ovelle ja astuin ovesta sisään. Huhuilin hetken eteisessä ja yläkerrasta kuului vaimea tervehdys. Jasper oli jo kotona. Asetin maiharit kenkätelineeseen ja ripustin takin naulakkoon roikkumaan.

Kapusin narisevat portaat yläkertaan suunnaten huoneeseeni. Asetin repun tuolin selkänojaan ja kaivoin kirjat esille. Hyppäsin sängylle kirjapinon kera. Avasin ensimmäisen koulukirjan. Ajatukset lentelivät jälleen missä sattui, kun yritin saada jotain tolkkua tekstistä.

"Siis sä joka päivä vaan opiskelet", Jasper tokaisi ovensuulta. Hätkähdin ja huokaisin turhautuneena nähdessäni pojan.

"No pakkohan mun on hölmö", kohotin kulmiani. Jasper hyppäsi sängylleni makaamaan. Vaikka me oltiinkin vain serkuksia, Jasper oli aina tuntunut ihan veljeltä. Se oli mulle suuri tuki ja olin siitä niin kiitollinen.

"Sun pitäis kyllä löysätä välillä", poika totesi sohiessaan samalla mustia kihariaan.

"No ei mulla ole varaa sellaiseen", vastasin haukotellen. Suljin kirjan samalla kiinni.

"Vaikka sä aloittaisit lukemaan muutaman minuutin ennen koetta, saisit silti heittämällä kympin", naurahdin Jasperin puheille.

"Nyt kyllä liioittelet, mutta ehkä voisin lopettaa tältä päivältä. Paitsi pitää käydä vielä nuotit läpi huomiselle soittotunnille", totesin järjestäen samalla kirjojen välissä olleita irtopapereita.

"Mä en aina tajua, kuinka sä jaksat nähdä noin paljon vaivaa. Mulle on tärkeintä, että pääsen edes kursseista läpi", poika huokaisi tutkien samalla penaalini kyniä.

"Ei se ole niin kamalaa. Pidän siitä, että on tekemistä", vastasin tyynesti. Poika nyrpisti nenäänsä.

"Välillä vaikea uskoa, että me ollaan sukua", tökkäsin Jasperia hellästi kylkeen.

"Hei tekisi sullekin hyväksi opiskella välillä", hymähdin.

"Äläs nyt", Jasper tuhahti esittäen loukkaantunutta.

"Ruoka on valmista", Tarun vaimea huuto kuului alakerrasta. Ryntäsimme Jasperin kanssa kilpaa keittiöön, niinkuin aina lapsina. Vaikka hävisinkin lähes aina Jasperille.

~
No heii! Toivottavasti ei ollut mikään kamalan tylsä luku :') Joulukuu on ihan oven takana, mikä on ihan mahtavaa! Ehkä joulu vois tuoda iloa tähän inhottavaan vuoteen. Pysykäähän terveinä ja muistakaa, että ootte mahtavia! <3