Olnas

35

~Olli~

Kävelen pitkin koulun käytävää. Olin juuri lähtenyt Joonaksen kanssa eri suuntiin. Seuraavat tuntimme ovat eri päissä koulua. Minun pitäisi kävellä suhteellisen nopeasti tai myöhästyn. Ja koska meillä on vittumainen opettaja, hänen tunnillaan on parempi olla ajoissa. Hän piilovittuilee paljon. Ja juuri sillä tavalla, että tyhmäkin tajuaa sen vittuiluksi.

Pääsen luokkaan juuri ajoissa. Ei minuuttuakaan ajoissa tai myöhässä. Täydellistä. Kävelen luokan perälle Aleksin luokse. Istun hänen viereen moikaten häntä. “Kuuliks sä jo?” Aleksi kysyy. Pudistan päätäni. Mitä minun olisi pitänyt kuulla?

“Saija on pois eli meillä on sijainen”, Aleksi kertoo. “Ei helvetti. Vittu jes”, hihkaisen. Aleksi naurahtaa ja pudistaa päätään. Kyllä hän tietää, että minä vihaan tämän aineen opettajaa. Helppohan hänen on, kun ei tuo opettaja hänelle koskaan vittuile. Aleksia hän paapoo ja minua hän manaa.

“Tiiäks sä kuka se sijainen on?” kysyn. “Emma”, Aleksi vastaa. Nyökkään. Emma on ihan perus kiva ja hyvä opettaja. Vähän tylsä, mutta minkäs sille voi, kun hän on äikän opettaja.

_ _ _

Katson kelloa silmä tarkkana. Soi nyt vain! Samassa kellot soivat. Alan uskoa, että minulla on jotain outoja kykyjä. Tai sitten alitajuntani vain kiinnittää huomion aina kelloon, kun niiden pitäisi soida. No oli miten oli, haluan vain nyt äkkiä jo pois täältä tunkkaisesta luokasta.

Sullon kirjani ja penaalin reppuuni ja vedän vetoketjun kiinni. Nousen seisomaan ja suuntaan ovelle Aleksin perässä. Hän selaa puhelimellaan jotain. Tai no luulen kyllä ennemmin, että hän koittaa tavoittaa Joelia. Hänen ajatuksensa koostuvat enää pelkästään Joelista, Joelista ja Joelista. Toisaalta niinhän se taitaa mennä minulla ja Joonaksellakin.

Kävelen luokasta ulos ja kirin tahtiani hieman, että saan Aleksin kiinni. Aleksi pistää puhelimensa farkkujensa taskuun ja kääntää katseensa minuun. “Mitä meillä on seuraavaks?” hän kysyy.

“Oisko ollu bilsaa”, sanon. Aleksi nyökkää. “Sähän soitat bassoa”, Aleksi toteaa yhtäkkiä. “Joo. Niin soitan”, sanon. “Soitatteko te koskaan yhessä Joonaksen tai Joelin kaa?” Aleksi kysyy. “Joskus. Vois kai sitä useemminki”, sanon. Aleksi nyökkää.

Alan hymyillä, kun näen Joonaksen. Hän näyttää ärsyyntyneeltä. Kurtistan kulmiani. Hän oli vielä tunti sitten ihan hyvällä tuulella.

“Mikä on?” kysyn, kun pääsen pojan luokse. Hän nostaa katseensa minuun. “Toi opettaja anto ihan helvetisti liikaa läksyä enkä mä jaksa ees pelkkää ajatusta niistä. Mulla tulee menemään miljoona vuotta niitten tekoon”, Joonas valittaa. “Ja mua väsyttää”, hän lisää kuulostaen nyt jo pikkulapselta.

“No mutta tarviiko sun tehä niitä tänään vielä?” kysyn. Joonas nyökkää surkeana. “Tota ainetta on jo huomenna”, hän huokaisee ja kuulostaa melkein siltä, kuin voisi alkaa itkeä.

Vedän hänet haliin ja silitän hänen selkää. Kyllä minä tiedän, että tuo tunne on perseeestä. Kun väsyttää todella paljon ja tiedostaa, että pitäisi tehdä jotain haastavaa, silloin tekisi mieli itkeä. On sitä muutama breakdown saatu koulun takia. Ja elämän.

“Teet niin, että ku meet kotiin, otat pienet päikkärit, kuuntelet piristävää musiikkia, syöt hyvin ja alat sitte tekemään niitä läksyjä. Kyl sä selviit niistä”, koitan neuvoa parhaani mukaan. Joonas nyökkää.

“Mitä mä tekisin ilman sua?” hän kysyy. “Itkisit koulun kurjuutta”, sanon. Joonas naurahtaa pienesti. “Luultavasti”, hän myöntää. Hän erkanee hieman halista ja painaa huulensa minun omilleni. Liikutamme huuliamme hitaasti. Vedän Joonasta tiukemmin itseäni vasten. Hän kietoo kätensä niskaani.

~~~
Sanoja 501
Tätä on enää viis lukua jäljellä 🙈