Olnas

15.

~Olli~

Katson Joonasta puhelimen näytön läpi. En oikein saa selvää, mitä hän ajattelee. Ainakin hän tykkäsi suudelmistani ilmeisesti. En minä oikeastaan asiaa epäillytkään. Sanokaa itserakkaaksi, mutta Joonaksesta nyt vain on huomannut piirteitä, jotka voisivat kertoa, että hän tykkää minusta mahdollisesti enemmän, kuin vain kaverina. Joskus hän katsoo minua huomaamattaan eri tavalla, kuin kaveria katsotaan. Ja ne suudelmat vain vahvistivat teoriani.

"Voidaanko me puhua mieluummin huomenna koulussa?" Joonas kysyy. "Tietenki. Mun pitääki mennä suihkuun, etten unoha", sanon. Joonas nyökkää. "Moikka", hän sanoo. "Moi-", aloitan, mutta Joonas lopettaa puhelun. Jään yksin hiljaisuuteen.

Tunteet mylläävät sisälläni. Kaikenlaiset tunteet. Ilo, jännitys, pelko. Pelko siitä, että tämä kaikki kusee. Että olen lukenut Joonasta ihan väärin ja nyt hän ei halua olla enää ystäväni ollenkaan. Pudistan päätäni. Jos koittaisin kuitenkin pitää ajatukset positiivisena. Siitä kyllä seuraa astetta pahempi tiputus sitten, jos Joonas torjuu minut täysin. No se on sen ajan murhe se sitten.

Nousen seisomaan ja venyttelen. Katson huonettani. Pitäisi varmaan viedä likaiset vaatteet pyykkiin, ennen kuin äiti valittaa asiasta. Kerään vaatteet käsiini ja vien ne sitten kodinhoito huoneeseen. Lajittelen vaatteet värin mukaan eri koppiin ja poistun sitten tilasta. Menen olohuoneeseen, jossa äitini on. Hän nostaa katseensa minuun. Hänellä on selvästi jotain asiaa.

"Kakista ulos", huokaisen. "Niin sitä vain, että Marion tytär on todella mukava. Hän voisi olla sinun makuun", äitini sanoo. Katson häntä hieman turhautuneena. Hän on aina parittamassa minua jollekin.

"Mua ei äiti kiinnosta. Kaiken lisäks mulla on jo toinen kiikarissa", sanon. "Okei", äiti sanoo nostaen kädet ilmaan. Hymähdän hieman huvittuneena.

"No mut. Kuka tää onnekas tyttö on?" äitini kysyy hymyillen. Puristan huuleni tiukasti yhteen. Kuka sanoi, että se olisi tyttö?

"Se ei oo tyttö", sanon ja katson äitiäni haastavasti silmiin. Hän katsoo minua eikä saa sanaakaan suustaan. Mitä jos sanoisit, vaikka okei? Tai oon ylpeä susta ku kerroit? Tai että asia on täysin okei ja alkaisit udella tästä pojasta? Tai vaikka vain hymyilisit? Poistun olohuoneesta. Hän tarvitsee selvästi aikaa sulatella kuulemaansa... Ja minun pitää mennä sinne suihkuun.

-Time skip huomiseen koulupäivään eli maanantaihin-

Kävelen koulun käytävää pitkin kohti ulko-ovia. Meillä alkoi välitunti ja minun ja Joonaksen pitäisi jutella. Työnnän oven auki ja astun kylmään ulkoilmaan. Näen Joonaksen hieman kauempana. Hymyilen ja kävelen hänen luo.

Otan häntä ranteesta kiinni ja lähden raahaamaan häntä koulun nurkan taakse. Siellä olisi hieman enemmän yksityisyyttä. Ellei joku muu ole ehtinyt sinne jo. En usko. Olemme ensimmäisten joukossa täällä pihalla. Muut viivyttelevät sisällä, koska eivät halua tulla tänne kylmään paleltumaan.

Päästän Joonaksen ranteesta irti ja käännyn häntä päin. Seisomme hiljaa ja tuijotamme toisiamme silmiin. Ei yhtään kiussallista. Kuka niin väittää? "Mä-" aloitamme yhtäaikaa. Naurahdan. Joonas punastuu. "Sano sä eka vaan", kehotan. Joonas aukoo suutaan ja katsoo maahan.

"M-mä tota. Mä vaan mi-mietin, että m-mitä tää meiän ystävyys o-on?" Joonas kysyy takellelen. "Mitä sä haluut, että se ois?" kysyn koittaen katsoa häntä silmiin. Hän tekee siitä kuitenkin todella vaikeaa.

"E-en m-mä t-tiiä. Mitä sä tarkotat? M-mehä ollaa kavereita ja öö", Joonas puhuu sekavasti. "Okei jos mä vähän helpotan. Mä tykkään susta. Tykkäätkö sä musta?" kysyn. Joonas nostaa katseensa minuun. Hänen suu loksahtaa auki ja hän katsoo minua hiljaa selvästi prosessoiden, mitä juuri sanoin.

~~~
Sanoja 517
Joo anteeks aika nopeesti meni tähän mut en mä jaksa kirjottaa miljoonaa vuotta siitä ku nää miettii tykkääkö toisistaan🥲