Olnas

32

~Joonas~

Istun olohuoneessa nojatuolissa ja naputan käsinojaa. Olen streessaantunut. Mitä jos huominen päivällinen on vain yksi iso katastrofi? Mitä me sitten teemme? Huokaisen. Vituttaa oma yliajattelu. Miksen voi edes kerran elämässäni vain ajatella positiivisesti ja poissulkea negatiivisia vaihtoehtoja päästäni. Tämä on vain uuvuttavaa. 

"No niin. Avauduppas äitilles. Mikä painaa?" havahdun äitini ääneen. Hän istuu sohvalla ja neuloo. En kyllä tiedä, miksi hän neuloo nyt, kun on jo maaliskuu. Siskoni istuu hänen vierellään ja katsoo tv:stä muumeja. "Mä meen huomenna Ollille päivälliselle", kerron. Äitini nyökkää. "Ja Ollin äiti on siellä siis myös. Se halus tutustua muhun kuulemma", jatkan. "Ja sä ajattelet nyt kaikkea mahollista, mikä voi mennä pieleen?" äitini sanoo kysyvästi. Nyökkään. "Osuit naulan kantaan", sanon huokaisten. 

"Mitä siellä sit vois tapahtua?" siskoni kysyy. "Jos Ollin äiti ei tykkääkään musta", sanon. "Miks se ei tykkäis susta? Sä oot maailman paras veli", Julia sanoo ihmeissään. Hymyilen hänelle. Olisipa ajatukset vieläkin noin helppoja. "Niinpä. Kuuntelisit siskoas", äitini sanoo. Naurahdan pienesti. "Ehkä mun sitten pitää kuunnella mun fiksua siskoa", sanon. Siskoni nyökkää tyytyväisenä. 

"Mutta mitä helvettiä mä puen päälle?" kysyn. Äitini katsoo minua kohottaen kulmaansa. "Anteeks. Mut mitä mä oikeasti puen päälle?" jatkan miettimistä. "Vaatteet", äitini sanoo. "Heh heh", mutisen. "Pistä se sun vaaleanpunanen huppari", Julia sanoo. "Ja ne valkoset farkut", äitini jatkaa. Miksi heillä on vastaukset kaikkeen?! 

"No entä sit miten mä saan tän linnunpesän kuriin?" kysyn. Jos heillä on kaikkeen vastaus, käytetään se hyväksi ja kysytään kaikki mahdollinen. Tällä kertaa äitini joutuu selvästi miettimään. "No jos sä et halua vain antaa olla niitten niin kuin ne luonnostaan menevät niin suorista ne", äitini vastaa. Hyvä idea. Siinä olisi mukava työ, mutta olisi kyllä muutenkin kiva, että hiukset eivät ole aina tällaiset hirveät käkkärät. 

"Voitko sä sit suoristaa ne?" kysyn toiveikkaana. Äitini naurahtaa ja nyökkää. "Enköhän mä voi", hän myöntyy. "Mäkin haluun, että mun hiukset suoristetaan", Julia ilmoittaa. "No voidaan me nekin suoristaa", äitini myöntyy. Sisollani tosiaan on myös luonnon kiharat hiukset. Ei tosin niin kiharat, kuin minun. Onnekas. 

"Monelta sä meet sinne Ollille huomenna?" äitini kysyy. "Kolmelta", kerron. Äitini nyökkää. "Oot vaan oma ittes niin kyllä se menee hyvin", äitini  sanoo rohkaisevasti. Nyökkään. Ehkä minä vain todella koitan unohtaa kaiken pahan ja keskityn vain tuomaan parhaat puoleni esiin. Kyllä kaikki menisi ihan hyvin. 

Mutta asukriisini on ilmeisesti ratkaistu. Ja vielä niin helposti. Itse minä olisin ollut vielä huomenna repimässä hiuksiani päästäni epätoivoisena vaatteiden suhteen. Yleensä, jos on joku itselle tärkeämpi tapahtuma, mitkään vaatteet eivät tunnu sopivan. Huonon värinen, ei istu hyvin, liian telttamainen, liian tiukka... Tuo lista voisi jatkua, vaikka kuinka kauan mutta parempi vain antaa asian olla heti alkuunsa.  

"Onko Ollilla siskoja tai veljiä?" Julia kysyy yhtäkkiä. Pudistan päätäni. "Ei. Olli on sen perheen ainoo lapsi", kerron. "Kenen kanssa se sitten leikki pienenä?" siskoni kysyy ihmeissään. "Varmaan yksin tai kavereitten kaa", sanon. Siskoni nyökkää. Minun käy vähän sääliksi niitä joilla ei ole sisaruksia, vaikka on siinäkin hyvät puolensa. Kuten se, että sinä saat katsoa mitä haluat tv:stä, ei tarvitse jakaa ja saat olla rauhassa joko perheesi ylpeys tai pettymys. Mutta myös sisaruksien omistamisessa on monia hyviä puolia. 

~~~
Sanoja 504