For the Moon

5.

"Sä teit mitä!?"

"Kyllä sä kuulit", Felix mutisi tympääntyneenä ja puristi tyynynsä lujemmin syliinsä. Hän käänsi katseensa pois kiihtyneestä Seungminista ja tuon jopa syyttävästä ilmeestä.

"Oliko se nyt ihan järkevää?" mustahiuksinen sanoi nyt hieman pehmeämmin nähtyään ystävänsä reaktion.

"Niinpä", Felix voihkaisi kasvojaan hieroen. "Ja niinku se ei jo ois ihan tarpeeksi, niin mulla on vielä ihan järkyttävä krapula."

"No siitä saat kyllä syyttää ihan itteäs", Seungmin huokaisi ja muksaisi pisamanaamaista hyväntahtoisesti käsivarteen.

"Eikö sulla oo ollenkaan paha olo tai mitään?" ruskeahiuksinen kysyi kulmiaan kohottaen.

"No eipä oikeestaan."

Felix nurisi ystävänsä välinpitämättömälle olankohautukselle ja käänsi sitten katseensa Jeonginiin, joka makasi peittonsa päällä ajatuksiinsa vaipuneena. "Entä sä Jeongin, onko sulla yhtään krapulainen olo? Mihin sä muuten ees katosit eilen? Mä en varmasti nähny sua enää kymmenen jälkeen."

Jeongin oli pienen seikkailunsa jälkeen palannut harhailevin mielin juhlasalin eteen, mutta päättänyt sitten kavereidensa etsimisen sijaan vain mennä suorinta tietä heidän huoneelleen ja alkaa nukkumaan. Seungmin oli tullut noin puolta tuntia myöhemmin, ja vielä seuraavat puoli tuntia oli kulunut ennen kuin Felixkin oli suvainnut ovenkarmeihin törmäillen saapua uinumaan.

Nyt poika kumminkin hätkähti nykyhetkeen Felixin sanojen saattelemina. Hän räpytti silmiään pari kertaa ennen kuin kohdisti katseensa pois katosta.

Kun punapään hämmentynyt tuijotus vaan jatkui ja jatkui, Felix huokaisi ja toisti ystävällisesti aiemmat kysymyksensä.

"Aa..." Jeongin sanoi vielä hieman hajamielisenä, mutta terästäytyi sitten. "Ei mulla hirveesti säre päätä, ihan vähän vaan. Ja mä päätin tulla jo aiemmin nukkumaan, ku oli jo niin sekava olo."

Jostain syystä hän ei halunnut kertoa edellisillan oudoista tapahtumista kavereilleen. Se ei ollut sitä, ettei hän olisi luottanut heihin, ei. Se johtui siitä pienestä tosiseikasta, ettei Jeongin loppujen lopuksi ollut itsekään aivan varma, oliko oikeasti nähnyt mitään. Entä jos koko juttu oli ollut vain hänen humalaisen mielensä luomaa illuusiota?

Jeongin vaipui täysin tajuamattaan takaisin ajatuksiinsa, eikä edes normaalisti periksiantamaton Felix jaksanut parin turhan yrityksen jälkeen yrittää saada ystäväänsä uudestaan mukaan keskusteluun.

¤

"Mitä mä oikeesti teen?" Felix ulvahti keskeyttäen Seungminin selityksen TikTokin vaaroista. Jeongin käänsi hätkähtäen katseensa pisamanaamaiseen, joka oli valunut syvälle sohvan uumeniin ja piilottanut kasvonsa sohvatyynyn taakse.

Oli myöhäinen lauantaiaamu – tai pikemminkin jo iltapäivä – ja huone bee kahden enemmän ja vähemmän krapulainen kolmikko istui yhdellä toisen kerroksen oleskelunurkkauksista tappamassa aikaa.

"Sun ei pitäis juua niin paljon, jos et pysty hallitsemaan tekemisiäs humalassa", Seungmin viisasteli luoden kumminkin sympaattisen katseen ystäväänsä.

Turhautumisen kyyneleet polttelivat Felixin silmissä ja lopulta Seungmin ei enää keksinyt lohduttaakseen muuta kuin vetää pisamanaamainen pitkään halauksen.

"Ei tää mikään maailmanloppu oo", mustahiuksinen rauhoitteli taputtaen pienemmän selkää kömpelösti.

Felix niiskaisi ja vetäytyi kauemmas huonekaveristaan. "Kyllä mä tiiän. Ihan säälittävää tällänen märinä."

"Eikä oo", Seungmin kielsi katsellessaan, kun pisamanaamainen pyyhki kyyneleensä nolona.

"Mutta mitä mä oikeesti teen?" Felix kysyi palaten ympyrän alkuun. Ja jälleen kaksikkoa alkoi käydä samantyyppistä keskustelua kuin aiemminkin.

"Hei, Felix", Jeongin keskeytti hetken kuluttua. "Jos sä et tykkää Changbinista, niin miks sä et ole vielä sanonu sitä sille? Ootsä ees varma, ettet sä tykkää siitä?"

Pähkinähiuksinen hiljeni kuultuaan toisen kysyvät sanat. Seungmin ja Jeongin tuijottivat molemmat nyt pisamanaamaiseen ystäväänsä uteliaat ilmeet kasvoillansa. Mitä hän aikoisi vastata?

"Niin..." Felix aloitti hitaasti. "Ku mä en oikeestaan hirveesti tiiä. En mä oo tullu tänne ettiin mitään seurustelukaveria, eihän me ees olla tunnettu kovin kauaan. Mä en suoraan sanottuna ymmärrä, miten Changbin voi olla niin ihastunu muhun niin nopeesti. Eihän se oikeesti ees tunne mua."

Kaksi muuta olivat hetken hiljaa ennen kuin Jeongin avasi suunsa ja sanoi: "Ei siihen välttämättä aina aikaa tarvitakaan – taikka tuntemista. Joskus se vaan tapahtuu."

Felix ja Seungmin katsoivat punapäähän yllättyneinä.

"Niinkö?" Felix kysyi hiljaa.

"Niin. Ei aina. Mutta tosin voihan Changbinin ihastus olla vaan jotain hullua ja päätöntä, joka ei välttämättä oikeesti tarkota mitään. Mutta voi se myös olla ihan vakavaakin. Musta tuntuu, että sun pitää ottaa siitä ite selvää, jos haluat tietää."

"Mutta se on niin hyökkäävä aina. Ja nyt se on vielä kahta kauheempi ku menin suutelee sitä silleen", Felix mutisi kasvojaan hieraisten. "Ihme, ettei se vielä oo täällä kinuamassa vastausta."

Jeongin pudisteli päätään, Seungmin näytti turhautuneelta. Mutta kumpikaan heistä ei sanonut mitään. Sen sijaan puhe kääntyi mahdolliseen tulevaan ruokailuun ja sitä kautta koulun harvinaisen hyvän ruuan kehumiseen.

¤

Vielä illallakaan Jeongin ei ollut saanut mielestään edellisyön outoja tapahtumia. Hän makasi unettomana vällyjensä välissä ja mietti tuota outoa ilmestystä.

Miksi hän oli siellä? Kuinka kauan hän oli ollut siellä ja kuinka kauan tulisi vielä olemaan? Hän näytti niin nuorelta, juuri sen ikäiseltä, että hänen kuuluisi kokea uusia asioita ja selvittää, mitä elämä on. Mutta siellä hän vain kökötti, yksin hämärässä huoneessa, ja selvästikin vielä omasta tahdostaan. Hän oli jopa vannottanut Jeonginia lukitsemaan salvan.

Mutta tarkemmin ajateltuna hän näytti myös vanhalta, ei ulkoisesti, ei, hänen kehonsa oli ehdottomasti nuori ja elinvoimainen, mutta silmistään. Siinä katseessa oli jotain, mitä näki vain vanhoilla ihmisillä, mitä pystyi olemaan vain vanhojen ihmisten katseessa: elämän tuomaa kipua ja toisaalta myös viisautta, tieto siitä, että elämä osasi lyödä vasten kasvoja pitkään ja lujasti.

Hän näytti epärealistiselta, unenomaiselta, pitkine hiuksineen ja kirkkaine sinisine silmineen. Oliko hän vain harhaa? Mielikuvituksen tuotetta. Sumuisten aivojen pilkkaa. Humalaisten ajatusten luoma.

Ei. Hänen täytyi olla totta. Hän oli tuntunut todelta. Hänen kosketuksensa oli painautunut Jeonginia vasten. Hänen katseensa oli kaivautunut liian todellisesti Jeonginiin. Hän oli ollut liian kaunis, liian ainutlaatuinen ollakseen kuvitelmaa. Hänen täytyi olla totta.

Hän oli totta.

Sanoja: 827

'Felixkin' näyttää jollain tavalla väärältä, mutta voikohan sitä mitenkään muutenkaan kirjottaa