For the Moon

18.

Oli kulunut kuukausi.

Oli kulunut kuukausi, eikä mitään tavanomaisesta poikkeavaa ollut tapahtunut. Jeongin kävi silti Hyunjinin luona muutaman kerran viikossa. Heidän keskustelunaiheensa pyörivät pääasiassa nykyajassa ja vain kevyesti henkilökohtaisissa. Minho ja Jisung olivat toistensa pauloissa kuten ennenkin. Heidän ongelmansa selvisivät pikku hiljaa ilman suurempia vastoinkäymisiä. Felix ja Changbin pysyttelivät siltikin tarkasti ystävyyden puolella.

Ja Seungmin opiskeli ahkerasti.

Jeongin oli lopen kyllästynyt jatkuvaan kurssikirjojen pänttäämiseen ja halusi lähes epätoivoisesti leikellä ne tunnistamattomiksi palasiksi ja huuhtoa paperisilpun viemäristä alas. Mutta ei hän tietenkään tehnyt niin. Normaalisti poika olisi mennyt Hyunjinin luokse, mutta tuo oli jostain syystä jälleen kerran kieltänyt Jeonginia tulemasta.

Viikonloppu tulisi olemaan kuolemantylsä.

"Mä meen käymään kolmoshuoneessa", Felix sanoi laskien puhelimensa puhtaille, vasta vaihdetuille, lakanoille. Jeongin huokaisi ja Seungmin pyöritteli silmiään, mutta pähkinäpää ei välittänyt. Jos Jeonginilta olisi kysytty, hän olisi sanonut ystävänsä olevan rakastunut – päästä varpaisiin saakka.

Felix jätti ystäviensä reaktiot huomiotta ja lähti ovesta heipat huikaten. Jeongin huokaisi uudemman kerran ja nousi itsekin ylös. "Mä taidan mennä käymään vähän kävelemässä."

Seungmin hymähti hiljaa. "Kyllä sä voit sanoo, et meet kattoo sitä sun jätkääs."

Jeongin mutisi hämillään mutta onnistui ulostautumaan huoneesta ja jopa sanomaan: "Heippa, nähdään myöhemmin." Seungmin ei edes jaksanut ymmärtää toisen sekoilua.

Jeongin pudisteli päätään hämmentyneenä äskeisestä tapahtumasta. Tällä kertaa Seungmin oli ollut väärässä, eikä Jeongin ollut puhunut palturia. Hän ei ollut menossa Hyunjinin luokse.

Eihän?

Hän lähti kävelemään B-käytävää pitkin ajatukset pilvissä harhaillen ja jatkoi päämäärätöntä vaelteluaan ala-aulan poikki monet oleskelupaikat ohittaen. Hänen matkansa jatkui aina lännenpuoleiseen kellarikerrokseen saakka.

Jeongin oli siellä. Varoitusnauhan edessä. Hänen mielensä oli pettänyt hänet, hänen aivonsa olivat antaneet jaloille vääriä, Jeonginin tahdon vastaisia, ohjeita. Vaikka hän kuinka yritti vakuuttaa itselleen, että hän oli ollut vain harmittomalla ja taka-ajatuksettomalla kävelyllä oppilaitoksen käytävillä, lopulta hän päätyi myöntämään muuta.

Koska hän oli halunnut tulla tänne. Hän oli halunnut rikkoa Hyunjinin käskyä, hän oli halunnut rikkoa lupauksensa olla tulematta. Jokin sen kiltin pojan, joka Jeongin oli, sisimmässä oli halunnut kapinoida, asettaa puun poikkiteloin kärryn rattaisiin. Ja vaikka hän ehkä kerjäsikin verta nenästä, ei hän voinut uteliaisuudelleen mitään.

Vaikka juuri sillä hetkellä kapinointi, sääntöjen taivuttaminen ja lupauksen rikkominen tuntuikin hyvältä, ei Jeongin olisi sitä tehnyt, jos olisi tiennyt, mitä siitä seurasi. Tai mistä sitä tietää. Ehkä olisikin.

¤

Jeongin tunsi jo oven ulkopuolella jonkin olevan hullusti, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Hän avasi salvan ja työnsi oven auki.

Kerrankin Hyunjin ei tuijottanut suoraan Jeonginiin hänen astuessa peremmälle huoneeseen. Ei, tuijottamisen sijaan tuo oli kyykyssä työpöytänsä vierellä ja piteli päätään. Poika keinui hiljaa edestakaisin ja puristi käsillään päätään niin, että tuon pitkät sormet hukkuivat vaalean hiuspehkon sekaan.

"Hyunjin?" Jeongin kutsui hiljaa muttei saanut vastaukseksi muuta kuin läpitunkevan hiljaisuuden. Poika asteli lähemmäs, eikä tuon mieleenkään juolahtanut kääntyä ympäri ja paeta paikalta.