For the Moon

7.

"Felix! Oota mua!"

Kutsuttu pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa. Jeongin kiirehti viimeiset askeleet ystävänsä vierelle luoden tähän uteliaan katseen. He lähtivät kävelemään käytävää pitkin harvinaisessa hiljaisuudessa.

"Mä luulin, et olit Seungminin kaa", totesi Felix viimein.

"Se meni kirjastoon ettiin jotain tylsää kirjaa, tuun mieluummin sun kaa", Jeongin sanoi huomaten vasta nyt tummat renkaat pisamanaamaisen silmien alla. "Etkö oo nähny Changbinia vieläkään?"

Felix huokaisi korjaten repun olkahihnan asentoa olallaan. "En."

Jeongin rypisti kulmiaan ruskeahiuksisen vähäsanaisuudelle. Tämä ei ollut ollenkaan Felixin tapaista.

"Pitäskö sun oikeesti tehä jotain tälle asialle?" punapää kysyi varovasti. Hän ei halunnut nähdä normaalisti niin pirteää Felixiä tässä mielentilassa. Se tuntui luonnottomalta ja sai Jeonginin huolestumaan.

Toinen huokaisi uudemman kerran ja kohautti harteitaan. "En mä tiiä, mitä mä tekisin."

"No... mitä sä tunnet Changbinia kohtaan?" Jeongin kysyi epäröiden. Hän ei ollut hyvä tällaisissa tilanteissa. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa ja mitä oli parempi jättää sanomatta.

"En mä tiedä."

Jeongin puri hammasta miettien. "Noh... Entä miltä susta tuntu, kun sä suutelit Changbinia?"

Felix hätkähti. Hetken tämä näytti suorastaan järkyttyneeltä mutta alkoi sitten prosessoida kysymystä aivoissaan.

"Hyvältä", lyhyempi mutisi hetken kuluttua. Hän hieraisi kasvojaan vaikeana päätyen painamaan kätensä niitä vasten. "Mä en tiedä, miks tää on näin vaikeeta. Mä en tiedä, mikä tässä on näin vaikeeta."

Jeongin säikähti ystävänsä värisevää ääntä ja hetken toimettomuuden jälkeen halasi tuota varovasti. "Se on okei, Felix. Susta saa tuntua tältä, siinä ei oo mitään väärää."

Ruskeahiuksinen niiskaisi ja kietoi sitten kätensä toisen ympärille täydentämään halausta. "Kiitos, Jeongin."

Punapää puristi lyhyemmän lujemmin itseään vasten ja antoi tuon haudata kasvonsa hartiaansa. Ei Felix itkenyt, ei. Voimahali silloin tällöin vain teki hyvää.

¤

Jeongin nousi kyynärpäidensä varaan ja kurotti kaulaansa nähdäkseen huoneensa ovelle, jonka raossa Felix seisoi ovenkarmiin nojaten, suu tiuhaan käyden. Hän näytti ihmeellisen pirteältä verrattuna vain parin hetken takaiseen Felixiin.

Chan oli ovella juttelemassa.

Jeongin rojahti takaisin selälleen ja jäi tuijottamaan kattoa mietteliäänä. Hänen pitäisi käydä läpi parin viikon pyykit ja viedä ne koulun pesulaan pestäviksi. Raskaasti huokaisten punapää ponnisti ylös sängystään ja aloitti urakkansa.

Hän sulloi likaiset vaatteet muovipussiin ja viikkasi vielä käyttökelpoiset pienen vaatekaappinsa hyllyille niiden lajin mukaan. Parin vaatekappaleen jälkeen hän poimi käsiinsä bileissä pitämänsä farkut ja tarkisti niiden taskut, vaikka niissä tuskin mitään olisi.

Yllätyksekseen Jeonginin sormet kuitenkin tavoittivat oikeasta takataskusta pienen paperinpalasen, jonka nuori veti ihmeissään päivänvaloon. Se oli hieman harmahtavaa ruutupaperia, joka oli taiteltu ainakin nelinkerroin.

Varovasti Jeongin käänsi taitokset auki ja jäi tuijottamaan paperille piirrettyä yksinkertaista kartantapaista muodostelmaa. Tarkemmin kuviota tutkittuaan Jeongin tajusi. Se oli reittiohje siihen salaperäiseen huoneeseen.

Hän oli ihmeissään. Missä välissä sinisilmäinen oli kerennyt sujauttamaan sen Jeonginin taskuun? Missä välissä tuo oli edes kerennyt kirjoittaa sen?

"Jeongin?" Seungmin kutsui huoneen toiselta puolen herättäen punapään ajatuksistaan. Kun mustahiuksinen ei saanut hetkeen vastausta, hän kysäisi: "Mikä sulla on siinä?"

"Joku vanha tehtävälappunen vaan", Jeongin kiirehti valehtelemaan. Se oli inhottavan helppoa. "Mitä asiaa sulla oli?"

Seungmin rypisti kulmiaan mutta sanoi sitten: "Niin että kuka sillä Felixillä on siellä?"

"Chan hyung", Jeongin vastasi ja sulloi farkkunsa muovipussiin likaisten vaatteiden joukkoon. Paperin hän taitteli huolellisesti takaisin neljään osaan ja työnsi sitten yöpöytänsä ylempään laatikkoon.

"Mitä te täällä juoruatte?" Felix kysyi saapuessaan vihdoin takaisin ovikeskustelustaan.

"Ei mitään", Seungmin mutisi Felixin heittäytyessä omalle pedilleen.

"Elämä mua väsyttää", pisamanaamainen huoahti silmänsä sulkien ja otti peittonsa aggressiiviseen halaukseen.

Samassa ovelta kuului koputus, mikä sai juuri sängylle katuneen ulvahtamaan.

"Joku muu aukasee, mä en jaksa", punkalleen omistautunut ruskeatukka ilmoitti. Seungmin hymyili myötätuntoisena ja nousi avaamaan oven. Pian hän kuitenkin tuli jo takaisin.

"Sua kysytään, Felix", mustahiuksinen sanoi pahoitellen. Pisamanaamainen huokaisi mutta pakotti itsensä jalkeille. Hän hävisi hiljaa nuristen ovelle.

Seungmin istahti omalle sängylleen ja alkoi käydä hiljaista keskustelua Jeonginin kanssa. Aiheena pyöri pääasiassa koulu ja koulunkäynti.

"Mitäs tällä kertaa?" Jeongin kysyi Felixin palatessa sänkynsä uumeniin.

"San vaan kysy, että miten se voi yllättää Wooyoungin, ku niillä on kuulemma toinen vuosipäivä ens viikolla tai jotain", Felix sanoi hieman kyllästyneen kuuloisena. "Mä en ole mikään kävelevä neuvontakeskus."

"Sun pitää laittaa oveen sellanen lappu, jossa lukee, että: 'Ethän häiritse tuntien ulkopuolisena aikana. Felix ei ole kävelevä neuvontakeskus.'", Seungmin naurahti huvittuneena.

"Joo, joo, tosi hauskaa", pisamanaamainen murahti muttei voinut estää huulilleen pyrkivää hymyä.

Hetken kolmikko kävi vielä laiskaa keskustelua huomisesta koulupäivästä ennen kuin he alkoivat valmistautua yöpuulle.

Jeongin käänsi haikailevan katseensa yöpöytänsä ylälaatikkoon. Hän aikoisi mennä etsimään salaperäisen huoneen ja siellä olleen pojan. Niin pian kuin mahdollista.

¤

Valkeahiuksinen istui kylmän, pimeän huoneen nurkassa tuijottaen paljaita jalkojaan. Se oli juuri mennyt ohitse. Nyt häntä paleli vielä enemmän kuin normaalisti. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Hänen rintaansa puristi inhottavasti. Eikä pystynyt häätämään ruusukultahiuksista poikaa ajatuksistaan.

Kyllä hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin. Ei hänen ollut tarkoitus antaa sitä karttaa. Oikeastaan hän oli ihmetellyt, miksi oli aiemmin edes tehnyt sen kartan. Kai hänestä oli tuntunut vain siltä.

Mutta vaikka hän piirsi sen, ei sitä olisi pitänyt luovuttaa kellekään. Nythän poika voisi ilmaantua tänne milloin tahansa. Se ei ollut hyvä juttu.

He olivat muutenkin niin erilaisia, täysin erilaisia. Hehän olivat kuin yö ja päivä, toinen jäätävä kuin talvi ja toinen hempeä kuin kesä. Jopa heidän silmänsä olivat vastakohdat, niin väriltään kuin tunteeltaankin. Lämpimänruskea ja kylmänsininen.

Silti Hyunjin halusi tavata tuon pojan uudestaan.

Sanoja: 797

Mäkin haluan voimahalin (29.8.2021)

Omg, onpa siitä kauan ^

Sain just tietää, että "peti" on murresana tai joku muu vastaava :')

+ tää teksti tuntuu niin pönköltä, help me

Ai niin joo muuten, kirjotin tälle tarinalle just viimesen luvun, joten kaikki on julkasua vaille valmista